Jo
viime viikolla käväisi mielessä, että onkohan tässä minun hommassani
mitään järkeä. Yritänkö minä tässä jotain mihin minulla ei ole
edellytyksiä. Yritän kirjoittaa aiheesta joka mielestäni on tärkeä,
mutta jota monet muut pitävät loppuunkaluttuna luuna, siis Tammisaaren
vankileiristä ja siitä millaisia kerrannaisvaikutuksia sillä on ollut
suomalaiseen yhteiskuntaan. Mutta onko tämä aihe minulle
liian iso ja tärkeä ja sen vuoksi se selättää minut toistuvasti, nytkin
kun minulla olisi mahdollisuus hiukan pitkäjännitteisemmin paneutua
kirjoittamiseen. Mieleni on alkanut harhailla. Kyselen itseltäni
kiinnostaako tämä ketään. Osaanko kirjoittaa niin että kiinnostaisi?
Tulee kiusauksia siirtää hanke syrjään, jälleen kerran. Minulla on
muitakin keskeneräisiä käsikirjoituksia, jotka odottavat tekijäänsä.
Tai entä jos aloittaisin kokonaan uuden? Minulla on yksi ihana idea,
mutta en kerro sitä tässä.
Kun jostain projektistaan puhuu
ääneen, tapahtuu jotain kummallista. Yhtäkkiä alkaa tuntua kuin kysymys
ei olisikaan pelkästään minun ja syntymässä olevan tarinan välisestä
henkilökohtaisesta suhteesta, vaan asia kuuluisi muillekin. Aivan kuin
minulla olisi velvollisuus kirjoittaa tämä tarina ja kirjoittaa se
juuri tietyllä tavalla siksi, että olen puhunut siitä ääneen ja ihmiset
ovat sanoneet minulle että joo, kirjoita vaan se juttu. Ikään kuin
minun pitäisi niiden ihmisten vuoksi kirjoittaa tämä tarina, vaikka
tiedän että eihän tämä asia heille mitään merkitse. Heille on aika
lailla se ja sama kirjoitanko minä tämän ja vai jonkin muun tarinan tai
yleensä mitään. Minun kirjoittamiseni on tärkeää lähinnä minulle
itselleni.
Tänä aamuna avasin jälleen tietokoneen ja etsin
käsikirjoituksestani sen paikan mihin eilen jäi ja huomasin että pääni
on aivan tyhjä. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä minun
pitäisi nyt kirjoittaa, mitä päähenkilön tajunnassa pitäisi tapahtua,
millä tavoin tarinaa pitäisi nytkäyttää eteenpäin. Yritin
kirjoittaa itselleni muistiinpanoja siihen asti tapahtuneesta. Siis
ihan kynällä paperille. Minä käytän sitä keinoa aina kun
jumittaa. Jotenkin kynän ja paperin avulla tuntee pääsevänsä paremmin
kiinni omaan tajuntaansa. Yritin jotenkin päästä päähenkilöni
motiiveihin käsiksi. Mihin hän nyt tässä pyrkii? Ja minusta tuntui
ettei hän pyri yhtään hemmetin mihinkään, eikä minuakaan voisi enää
vähempää kiinnostaa.
Ja nyt minä mietin onko kysymys
sellaisesta psyykkisestä vastarinnasta joka usein saattaa haitata
tärkeitä töitä. Sellaisesta vastarinnasta joka pitää vain lujalla
työllä murtaa, että sen alta pääsee purkautumaan jotain mikä voisi olla
kiinnostavaa materiaalia. Vai onko kysymys siitä, että hankkeeni on
alunperinkin ollut tuhoon tuomittu ja alitajuntani epätoivoisesti
yrittää saada minut ymmärtämään sen, niin että voisin luopua turhasta
uurastuksesta ja siirtyä tekemään jotain mistä voi oikeastikin vielä
syntyä jotain.
Minä en tiedä. Tekään ette tiedä, ettekä voi
minua neuvoa. Mutta minä nyt vain muuten halusin kertoa tämän, koska
päätin juuri että siirrän tämän hankkeen sivuun, ainakin nyt
toistaiseksi ja yritän jotain muuta. Ellen keksi muuta puuhaa, ryhdyn
toimittamaan kirjoittajakurssin antologiaa.
tiistai, 30. toukokuu 2006