Jo viime viikolla käväisi mielessä, että onkohan tässä minun hommassani mitään järkeä. Yritänkö minä tässä jotain mihin minulla ei ole edellytyksiä. Yritän kirjoittaa aiheesta joka mielestäni on tärkeä, mutta jota monet muut pitävät loppuunkaluttuna luuna, siis Tammisaaren vankileiristä ja siitä millaisia kerrannaisvaikutuksia sillä on ollut suomalaiseen yhteiskuntaan. Mutta onko tämä aihe minulle liian iso ja tärkeä ja sen vuoksi se selättää minut toistuvasti, nytkin kun minulla olisi mahdollisuus hiukan pitkäjännitteisemmin paneutua kirjoittamiseen. Mieleni on alkanut harhailla. Kyselen itseltäni kiinnostaako tämä ketään. Osaanko kirjoittaa niin että kiinnostaisi? Tulee kiusauksia siirtää hanke syrjään, jälleen kerran. Minulla on muitakin keskeneräisiä käsikirjoituksia, jotka odottavat tekijäänsä. Tai entä jos aloittaisin kokonaan uuden? Minulla on yksi ihana idea, mutta en kerro sitä tässä.

Kun jostain projektistaan puhuu ääneen, tapahtuu jotain kummallista. Yhtäkkiä alkaa tuntua kuin kysymys ei olisikaan pelkästään minun ja syntymässä olevan tarinan välisestä henkilökohtaisesta suhteesta, vaan asia kuuluisi muillekin. Aivan kuin minulla olisi velvollisuus kirjoittaa tämä tarina ja kirjoittaa se juuri tietyllä tavalla siksi, että olen puhunut siitä ääneen ja ihmiset ovat sanoneet minulle että joo, kirjoita vaan se juttu. Ikään kuin minun pitäisi niiden ihmisten vuoksi kirjoittaa tämä tarina, vaikka tiedän että eihän tämä asia heille mitään merkitse. Heille on aika lailla se ja sama kirjoitanko minä tämän ja vai jonkin muun tarinan tai yleensä mitään. Minun kirjoittamiseni on tärkeää lähinnä minulle itselleni.

Tänä aamuna avasin jälleen tietokoneen ja etsin käsikirjoituksestani sen paikan mihin eilen jäi ja huomasin että pääni on aivan tyhjä. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä minun pitäisi nyt kirjoittaa, mitä päähenkilön tajunnassa pitäisi tapahtua, millä tavoin tarinaa pitäisi nytkäyttää eteenpäin. Yritin  kirjoittaa itselleni muistiinpanoja siihen asti tapahtuneesta. Siis ihan kynällä  paperille. Minä käytän sitä keinoa aina kun jumittaa. Jotenkin kynän ja paperin avulla tuntee pääsevänsä paremmin kiinni omaan tajuntaansa. Yritin jotenkin päästä päähenkilöni motiiveihin käsiksi. Mihin hän nyt tässä pyrkii? Ja minusta tuntui ettei hän pyri yhtään hemmetin mihinkään, eikä minuakaan voisi enää vähempää kiinnostaa.

Ja nyt minä mietin onko kysymys sellaisesta psyykkisestä vastarinnasta joka usein saattaa haitata tärkeitä töitä. Sellaisesta vastarinnasta joka pitää vain lujalla työllä murtaa, että sen alta pääsee purkautumaan jotain mikä voisi olla kiinnostavaa materiaalia. Vai onko kysymys siitä, että hankkeeni on alunperinkin ollut tuhoon tuomittu ja alitajuntani epätoivoisesti yrittää saada minut ymmärtämään sen, niin että voisin luopua turhasta uurastuksesta ja siirtyä tekemään jotain mistä voi oikeastikin vielä syntyä jotain.

Minä en tiedä. Tekään ette tiedä, ettekä voi minua neuvoa. Mutta minä nyt vain muuten halusin kertoa tämän, koska päätin juuri että siirrän tämän hankkeen sivuun, ainakin nyt toistaiseksi ja yritän jotain muuta. Ellen keksi muuta puuhaa, ryhdyn toimittamaan kirjoittajakurssin antologiaa.