Vaivaako
ikävystyminen? Luin Turun sanomien artikkelista että sosiologi
Doehlemann on jaotellut ikävystymisen neljään tyyppiin. Situatiivinen
ikävystyminen on sitä kun odottelemme jotakuta emmekä osaa oikein
keskittyä mihinkään. Kylläisyysikävystymistä on se kun on saatu liikaa
yhtä ja samaa. Eksistentiaalinen ikävystyminen on sitä kun sielu on
vailla sisältöä ja luova ikävystyminen taas sitä kun on pakko ryhtyä
johonkin uuteen. Eksistentiaalinen ikävystyminen lienee noista
vakavinta laatua ja on ilmeisesti syynä siihen että kaipaamme
jatkuvasti kaikenlaista viihdykettä.
Ruotsalaishistorioitsija Peter Englundin mielestä ikävystyminen on
suorastaan eskaloitunut 1900- ja 2000- luvuilla. Maallistuminen ja
historiattomuus on irrottanut länsimaisen ihmisen uskonnosta ja
perinteistä. Tilalle on tullut itse valittava ja helposti vaihdettava
elämäntyyli joka ei anna ihmiselle paljonkaan merkityksiä. Niinpä meitä
varakkaita, hyvinvoivia ihmisiä vaivaa outo melankolia.
Kaikkien pessimistien suuri kotijumala Schopenhauer oli sitä mieltä
että ihminen voi valita kärsimyksen ja ikävystymisen välillä. Kun
ihmisen tavoitteet eivät täyty, hän kärsii. Kun ne täyttyvät, hän
ikävystyy.
Minulle ikävystyminen ei ole ollut kovin
keskeinen olotila, ehkä juuri tuosta Schopenhauerin mainitsemasta
syystä. Olen enemmän kärsinyt kuin potenut ikävystymistä. Olen
kärsinyt, vaikka oikeastaan elämä on aina kohdellut minua varsin
lempeästi. En ole joutunut kokemaan suuria traagisia menetyksiä ja
asiat joihin olen ryhtynyt, ovat yleensä onnistuneet kohtalaisesti,
vaikka mitään valtaisia läpimurtoja en olekaan saavuttanut. Mutta
tunnistan kyllä itsessäni nuo erilaiset ikävystymisen muodot ja
erityisesti kolahtaa ajatus että sielu olisi vailla sisältöä. Se olisi
varsin kohtalokas vaiva tässä ammatissa.
sunnuntai, 7. toukokuu 2006