Vaivaako ikävystyminen? Luin Turun sanomien artikkelista että sosiologi Doehlemann on jaotellut ikävystymisen neljään tyyppiin. Situatiivinen ikävystyminen on sitä kun odottelemme jotakuta emmekä osaa oikein keskittyä mihinkään. Kylläisyysikävystymistä on se kun on saatu liikaa yhtä ja samaa. Eksistentiaalinen ikävystyminen on sitä kun sielu on vailla sisältöä ja luova ikävystyminen taas sitä kun on pakko ryhtyä johonkin uuteen. Eksistentiaalinen ikävystyminen lienee noista vakavinta laatua ja on ilmeisesti syynä siihen että kaipaamme jatkuvasti kaikenlaista viihdykettä. 

Ruotsalaishistorioitsija Peter Englundin mielestä ikävystyminen on suorastaan eskaloitunut 1900- ja 2000- luvuilla. Maallistuminen ja historiattomuus on irrottanut länsimaisen ihmisen uskonnosta ja perinteistä. Tilalle on tullut itse valittava ja helposti vaihdettava elämäntyyli joka ei anna ihmiselle paljonkaan merkityksiä. Niinpä meitä varakkaita, hyvinvoivia ihmisiä vaivaa outo melankolia.

Kaikkien pessimistien suuri kotijumala Schopenhauer oli sitä mieltä että ihminen voi valita kärsimyksen ja ikävystymisen välillä. Kun ihmisen tavoitteet eivät täyty, hän kärsii. Kun ne täyttyvät, hän ikävystyy.

Minulle ikävystyminen ei ole ollut kovin keskeinen olotila, ehkä juuri tuosta Schopenhauerin mainitsemasta syystä. Olen enemmän kärsinyt kuin potenut ikävystymistä. Olen kärsinyt, vaikka oikeastaan elämä on aina kohdellut minua varsin lempeästi. En ole joutunut kokemaan suuria traagisia menetyksiä ja asiat joihin olen ryhtynyt, ovat yleensä onnistuneet kohtalaisesti, vaikka mitään valtaisia läpimurtoja en olekaan saavuttanut. Mutta tunnistan kyllä itsessäni nuo erilaiset ikävystymisen muodot ja erityisesti kolahtaa ajatus että sielu olisi vailla sisältöä. Se olisi varsin kohtalokas vaiva tässä ammatissa.