Omaisen sairasvuoteen äärellä huomaan taas kerran sen, että  vakava sairaus nostaa näkyville elämässäni kaikkea sellaista mitä en ole osannut käsitellä enkä ratkaista. Jos en ole osannut olla tekemisissä tämän ihmisen kanssa silloin kun hän oli terve, minä vielä vähemmän osaan sitä nyt kun hän on sairas. Siten päähuomioni uhkaa ryöstää oma kyvyttömyyteni olla olemassa suhteessa kaikkiin näihin ihmisiin jotka ympäröivät sairasta ja joilla ei ole samaa ongelmaa kuin minulla. 

Epäluontevuudestani on tullut minulle persoona suhteessa näihin ihmisiin. Olen sen persoonan vanki.

Sunnuntaina tämä ihminen mainitsi lukeneensa viime talvena kirjan jonka olin antanut hänelle toistakymmentä vuotta sitten. Kysymyksessä oli ensimmäinen kirjani Isäni koti. Olin antanut kirjan siinä toivossa että hän lukisi sen ja sanoisi siitä jotain. Koska hän vaikutti niin vaivaantuneelta silloin eikä palannut aiheeseen myöhemminkään, en antanut hänelle tekijänkappaleita myöhemmistä kirjoistani. Eikä hän koskaan kysellyt niistä. Mutta hän mainitsi kyllä, ettei ole koskaan lukenut yhtään kirjaa. Ymmärsin sen jonkinlaiseksi selitykseksi. Hän ei ollut lukenut kirjoja, eikä aikonut aloittaa niiden lukemista nytkään.

Mutta nyt hän siis oli lukenut kirjani. Sen hän vain tahtoi sanoa.  Hän ei kommentoinut kirjan sisältöä, eikä selittänyt miksi hän oli lukenut sen nyt. Olin hämmästynyt tästä yllättävästä tunnustuksesta. Olisin halunnut kysyä aikooko hän kenties jatkaa kirjojen lukemista nyt kun on saanut pään auki. Mutta hänellä on huono kuulo. Tuttujen ihmisten puheita hän kuulee jotenkin paremmin koska hän arvaa mitä nämä todennäköisesti sanovat. Minun sanojani hänen on ollut ilmeisen vaikea uskoa todeksi silloinkin kun hän kuuli vielä paremmin. Siksi hän kaikkeen mitä sanon, toteaa vain, ettei kuule. Ja se on tietenkin ihan tottakin.