Omaisen
sairasvuoteen äärellä huomaan taas kerran sen, että vakava
sairaus nostaa näkyville elämässäni kaikkea sellaista mitä en ole
osannut käsitellä enkä ratkaista. Jos en ole osannut olla tekemisissä
tämän ihmisen kanssa silloin kun hän oli terve, minä vielä vähemmän
osaan sitä nyt kun hän on sairas. Siten päähuomioni uhkaa ryöstää oma
kyvyttömyyteni olla olemassa suhteessa kaikkiin näihin ihmisiin jotka
ympäröivät sairasta ja joilla ei ole samaa ongelmaa kuin minulla.
Epäluontevuudestani on tullut minulle persoona suhteessa näihin ihmisiin. Olen sen persoonan vanki.
Sunnuntaina tämä ihminen mainitsi lukeneensa viime talvena kirjan jonka
olin antanut hänelle toistakymmentä vuotta sitten. Kysymyksessä oli
ensimmäinen kirjani Isäni koti. Olin antanut kirjan siinä toivossa että
hän lukisi sen ja sanoisi siitä jotain. Koska hän vaikutti niin
vaivaantuneelta silloin eikä palannut aiheeseen myöhemminkään, en
antanut hänelle tekijänkappaleita myöhemmistä kirjoistani. Eikä hän
koskaan kysellyt niistä. Mutta hän mainitsi kyllä, ettei ole koskaan
lukenut yhtään kirjaa. Ymmärsin sen jonkinlaiseksi selitykseksi. Hän ei
ollut lukenut kirjoja, eikä aikonut aloittaa niiden lukemista nytkään.
Mutta nyt hän siis oli lukenut kirjani. Sen hän vain tahtoi
sanoa. Hän ei kommentoinut kirjan sisältöä, eikä selittänyt miksi
hän oli lukenut sen nyt. Olin hämmästynyt tästä yllättävästä
tunnustuksesta. Olisin halunnut kysyä aikooko hän kenties jatkaa
kirjojen lukemista nyt kun on saanut pään auki. Mutta hänellä on huono
kuulo. Tuttujen ihmisten puheita hän kuulee jotenkin paremmin koska hän
arvaa mitä nämä todennäköisesti sanovat. Minun sanojani hänen on ollut
ilmeisen vaikea uskoa todeksi silloinkin kun hän kuuli vielä paremmin.
Siksi hän kaikkeen mitä sanon, toteaa vain, ettei kuule. Ja se on
tietenkin ihan tottakin.
maanantai, 22. toukokuu 2006