Olen etsiskellyt googlella aineistoa ja samalla miettinyt että voishan sitä bloginsa päivittääkin, mutta mistä sitä ihminen kirjoittaisi kun pää tuntuu edelleen niin tyhjältä. Ulkopuolisen kommentti tuli taivaan lahjana, stimuloiduin vastaamaan.

Ulkopuolinen kysyi, että kumpaa minä haluan, kansansuosiota vai arvostusta, ne kun eivät nimittäin kulje käsikädessä. Niin no, ehkä eivät, vai kulkevatko sittenkin. Joissakin tapauksissa kyllä. Kansa katsoo formuloita ja jalkapalloa. Minusta näitä asioita kyllä kovasti arvostetaan ja ainakin osittain nimenomaan sen vuoksi että ne ovat niin suosittuja. Kirjallisuus on ollut perinteisesti toista maata, mutta sielläkin jako on ollut murtumassa. Hotakainen nauttii suurta kansansuosiota, mutta on myös arvostettu. Minä en tällä hetkellä tiedä mikä tuo suosion ja arvostuksen suhde on. Joissakin tapauksissa suosio merkitsee ettei arvosteta, joissakin tapauksissa se merkitsee että nimenomaan arvostetaan. On korkeampaa matematiikkaa kummalle puolelle rajalinjaa itse milloinkin päätyy. Etappisialla luultavasti on vastaus ja toimintastrategia tähänkin ongelmaan.

On selvää etteivät kirjani voi tavoittaa formuloita ja jalkapalloa seuraavaa kansaa kokonaisuutena, mutta kuka tietää, ehkä sieltäkin porukasta löytyy joku järkkynyt sielu joka sattumalta kohtaa itsensä jostain sepustuksestani jota on jahkaantunut lukemaan ties mistä syystä. Siihen minä kai tähtään. Että saisin kirjoillani otteen milloin kenestäkin joka on jotenkin samalla tavalla nyrjähtänyt kuin minäkin ja sen vuoksi ymmärtää mitä yritän sanoa. Yritän välttää tavoittelemasta sen kummemmin kansansuosiota kuin arvostusta, vaikka tietenkin sellaiset asiat aina tulevat mieleen. Kumpikin nimittäin merkitsee samaa asiaa: Toimeentuloa. Ja sitäkin pitää ihmisen ajatella, vaikka kuinka olisi eteerinen taiteilija. Enkä minä edes ole erityisen eteerinen.

Jollakin tavalla kirjoittaminen on minulle taistelua yksinäisyyttä vastaan. Yritän saada syntymään synaptisia yhteyksiä minun ja muun maailman välille, se on minulle tärkeintä. Sitähän minä teen myös täällä blogissa ja tavatessani ihmisiä ihan oikeasti tuolla ulkomaailman puolella.

Ulkopuolinen myös ehdotti että entä jos yhdistät oman rakkausromaanityylisi todellisuuteen ja siihen mitä haluat kirjoittaa Tammisaaresta?

Aloin miettiä että mikä on minun rakkausromaanityylini sen lisäksi että koen niissäkin nimenomaan kuvaavani todellisuutta. Mutta tietysti pyrin kuvaamaan todellisuutta kepeästi, jonkin verran ironisesti ja itseironisesti. En tiedä toimisiko ironia tyylinä jos kuvauksen kohteena on Tammisaaren vankileiri ja sen vaikutukset yhteiskunnassa. Siitä voisi tietysti tehdä satiirin, mutta sitten tarina olisi kyllä aivan eri kuin se mitä nyt yritän kertoa.

Ehkä ongelmani on nimenomaan se, että uskokaa tai älkää, olen jonkinlainen humoristi. Monet eivät huumoriani ymmärrä huumoriksi, mutta uskokaa huviksenne, kyllä se on huumoria ja jotkut vihkiytyneet sen jopa sellaiseksi ymmärtävät. Tammisaaresta en kuitenkaan haluaisi kirjoittaa humoristista kirjaa ja se johtuu tarinasta joka minulla on mielessä.

Haluan kirjoittaa myös kirjoja jotka eivät ole ironisia. Olen tyytyväinen siitä että nyt ilmestyvä Iiris ei ole yhtään humoristinen kirja. Joten ehkä minä pystyn kirjoittamaan toisenkin vakavan kirjan.