Olen
etsiskellyt googlella aineistoa ja samalla miettinyt että voishan sitä
bloginsa päivittääkin, mutta mistä sitä ihminen kirjoittaisi kun pää
tuntuu edelleen niin tyhjältä. Ulkopuolisen kommentti tuli taivaan lahjana, stimuloiduin vastaamaan.
Ulkopuolinen kysyi, että kumpaa minä haluan, kansansuosiota vai
arvostusta, ne kun eivät nimittäin kulje käsikädessä. Niin no, ehkä
eivät, vai kulkevatko sittenkin. Joissakin tapauksissa kyllä. Kansa
katsoo formuloita ja jalkapalloa. Minusta näitä asioita kyllä kovasti
arvostetaan ja ainakin osittain nimenomaan sen vuoksi että ne ovat niin
suosittuja. Kirjallisuus on ollut perinteisesti toista maata, mutta
sielläkin jako on ollut murtumassa. Hotakainen nauttii suurta
kansansuosiota, mutta on myös arvostettu. Minä en tällä hetkellä tiedä
mikä tuo suosion ja arvostuksen suhde on. Joissakin tapauksissa suosio
merkitsee ettei arvosteta, joissakin tapauksissa se merkitsee että
nimenomaan arvostetaan. On korkeampaa matematiikkaa kummalle puolelle
rajalinjaa itse milloinkin päätyy. Etappisialla luultavasti on vastaus
ja toimintastrategia tähänkin ongelmaan.
On selvää etteivät
kirjani voi tavoittaa formuloita ja jalkapalloa seuraavaa kansaa
kokonaisuutena, mutta kuka tietää, ehkä sieltäkin porukasta löytyy joku
järkkynyt sielu joka sattumalta kohtaa itsensä jostain sepustuksestani
jota on jahkaantunut lukemaan ties mistä syystä. Siihen minä kai
tähtään. Että saisin kirjoillani otteen milloin kenestäkin joka on
jotenkin samalla tavalla nyrjähtänyt kuin minäkin ja sen vuoksi
ymmärtää mitä yritän sanoa. Yritän välttää tavoittelemasta sen
kummemmin kansansuosiota kuin arvostusta, vaikka tietenkin sellaiset
asiat aina tulevat mieleen. Kumpikin nimittäin merkitsee samaa asiaa:
Toimeentuloa. Ja sitäkin pitää ihmisen ajatella, vaikka kuinka olisi
eteerinen taiteilija. Enkä minä edes ole erityisen eteerinen.
Jollakin tavalla kirjoittaminen on minulle taistelua yksinäisyyttä
vastaan. Yritän saada syntymään synaptisia yhteyksiä minun ja muun
maailman välille, se on minulle tärkeintä. Sitähän minä teen myös
täällä blogissa ja tavatessani ihmisiä ihan oikeasti tuolla
ulkomaailman puolella.
Ulkopuolinen myös ehdotti että entä jos yhdistät oman rakkausromaanityylisi todellisuuteen ja siihen mitä haluat kirjoittaa Tammisaaresta?
Aloin miettiä että mikä on minun rakkausromaanityylini sen lisäksi että
koen niissäkin nimenomaan kuvaavani todellisuutta. Mutta tietysti pyrin
kuvaamaan todellisuutta kepeästi, jonkin verran ironisesti ja
itseironisesti. En tiedä toimisiko ironia tyylinä jos kuvauksen
kohteena on Tammisaaren vankileiri ja sen vaikutukset yhteiskunnassa.
Siitä voisi tietysti tehdä satiirin, mutta sitten tarina olisi kyllä
aivan eri kuin se mitä nyt yritän kertoa.
Ehkä ongelmani on
nimenomaan se, että uskokaa tai älkää, olen jonkinlainen humoristi.
Monet eivät huumoriani ymmärrä huumoriksi, mutta uskokaa huviksenne,
kyllä se on huumoria ja jotkut vihkiytyneet sen jopa sellaiseksi
ymmärtävät. Tammisaaresta en kuitenkaan haluaisi kirjoittaa
humoristista kirjaa ja se johtuu tarinasta joka minulla on mielessä.
Haluan kirjoittaa myös kirjoja jotka eivät ole ironisia. Olen
tyytyväinen siitä että nyt ilmestyvä Iiris ei ole yhtään humoristinen
kirja. Joten ehkä minä pystyn kirjoittamaan toisenkin vakavan kirjan.
tiistai, 20. kesäkuu 2006