Minussa on sellainen vika että minä tylsistyn helposti tietynlaisessa seurassa. Ja kun minä tylsistyn, niin sitten minua alkaa ahdistaa. Ja kun minua oikein tarpeeksi ahdistaa, minä pimahdan ja sitten minua ei pitele mikään.

Minä kestän aika huonosti tuntikausien keskustelua joka liikkuu salaliittoteorioissa ja kaikessa kauheassa joka olisi voinut seurata Neuvostoliiton romahduksesta, ja ehkä seurasikin mutta me vain emme huomaa sitä. Ei noissa  aiheissa sinänsä ole mitään vikaa, minä vain en koskaan osaa sanoa mitään tuosta aiheesta joten joudun istumaan hiljaa ja odottamaan, että juttu siirtyisi johonkin sellaiseen aiheeseen josta minullakin olisi jotain sanottavaa. Mutta kun se ei koskaan siirry.

Muistan jossain vaiheessa iltaa ajatelleeni pää kuumana että pitäisi keskeyttää tuo salaliittoteoretisointi ja syöttää keskusteluun jokin oma aihe mutta siis tuollaisessa tilanteessa pääni tyhjenee ihan täysin lukuunottamatta tätä yhtä kaikenkattavaa ajatusta: tahdon kotiin.

Mutta ikä tuo viisautta. Olen oppinut, että jos olen tylsistynyt, niin viina vain pahentaa asiaa. Joten ryhdyin raittiiksi kesken illan. Kärsin pienen päänsäryn siinä unta odotellessa ja vältin kuin vältinkin raivarin joka selvästi oli jossain mielen kynnyksellä odottamassa kutsua. 

Aina kun olen yksin, minä kaipaan ihmisiä. Mutta kun minä olen ihmisten seurassa, niin enhän minä kestä niitä lainkaan.