Anopin luona käydessä kaappasin mukaani vanhat päiväkirjat jotka olivat muuton jäljiltä jääneet sinne latoon pyörimään. Itse asiassa vähän järkytyin tajutessani että ne tosiaankin olivat vielä siellä, kylmyyden, kuumuuden, kosteuden, hiirien ynnä muiden tuholaisten armoilla. Eikö sitä pitäisi päiväkirjojaan vaalia jotenkin, vaikka ei tunnistaisikaan itsekseen sitä nuorta ihmistä joka hajanaisista töherryksistä piirtyy. 

3. 2. 1973 Mä vihaan kaikkea ja kaikkia. Mulla on soittis tänään, voi yrjö! Kaikki on täyttä paskaa. Kertakaikkiaan yhtä helvettiä vittu saatana perkele.

23. 2.1973 Mikäs tässä ollessa. Hyvin rullaa. Kouluneuvosto vaalit on ohi ja musta tuli apujäsenen varajäsen.

15.5. 1973 Mä luin koulussa Mormonin kirjaa enkä käsittänyt mitään, mutta ei kai sen välii kun en ole toistaiseksi mormooni. Mä haluaisin olla katolinen, erityisesti roomalaiskatolinen. Se olis ihanaa, mä en ainakaan usko että katoliset olis jotenkin kerettiläisii.

Olenko minä oikeastaan yhtään kehittynyt näiden kuluneiden vuosien aikana. Ihmeen tuskallista tuo vanhojen päiväkirjojen lueskelu. On joitakin sivuja jotka vaikuttavat kuin sähköisku, en pysty lukemaan vaan käännän sivua. Tuskallisimmilta tuntuvat merkinnät joista aistii oman teeskentelynsä. Nuo yllä olevat kehtaan muutamista kirosanoistaan huolimatta julkaista, vaikka juuri on blogeissa käyty suuri kiroilunvastainen keskustelu. Kehtaan julkaista nuo siksi, että ne tuntuvat niin aidoilta. Noin minä olen siihen aikaan maailmassa varmaankin ihan oikeasti kokenut, vaikka sinänsä mahdotonta enää saada otetta omasta nuoresta itsestään.