Jotkut päivät ovat sellaisia että ne katoavat käsistä mystisesti. Yhtäkkiä vain on ilta, enkä ole tehnyt mitään. Ikkunasta katsoen on näyttänyt siltä, että päivä on ollut kaunis, mutta postilaatikolla käyntiä lukuunottamatta en ole ollut ulkona. Olen yrittänyt kirjoittaa, mutta siitä ei ole tullut mitään. Tämä toinenkin juttu minkä kanssa olen nyt vääntänyt, jumittaa. Minulla on siis oikea totaalijumitus päällä.

Pitäisi osata nyt laukaista tämä pattitilanne. Löysin itseni jopa pelaamasta erästä tietokonepeliä. En ole koskaan aikaisemmin sortunut pelaamaan tietokonepelejä. Ei ole ollut kiusaustakaan. Mutta nyt pelaaminen liittyi erääseen keskusteluun ja arvostamani ihminen oli näköjään löytänyt pelistä maailmankatsomuksellisia ulottuvuuksia. No pitihän sitä kokeilla koska maailmankatsomukselliset ulottuvuudet aina kiinnostavat. Pelissä pitää pelastaa hiiriä. Olin todella onneton siinä. Huomasin että minun oli paljon helpompi tappaa niitä kuin pelastaa, varsinkin sen jälkeen kun totuin katselemaan miten hiirenloukku räpsähti ja veri roiskui hiiren jäätyä jumiin. Vietin hetken tästä ainutkertaisesta päivästäni tappamalla virtuaalisia hiiriä. Repikää tuosta.

Olen nyt itserankaisun tiellä. Olen tuhlannut tämän päivän ja minun pitää rangaista itseäni ja kärsiä  loppukin päivä ruoskimalla itseäni itsesyytöksillä. Olen laiska ja tyhmä ja huono jne, siis kyllähän te tämän tiedätte. Tai ehkä pitäisi vielä yrittää kääntää tämä voitoksi ja ainakin armahtaa itsensä, koska kyllähän minä olen totta vieköön yrittänyt. Mutta minkä minä sille mahdan että ajatukseni karkaavat jatkuvasti kaikkiin mielenkiintoisempiin asioihin.

Onko tosiaankin niin että nämä kesken jääneet projektini ovat lakanneet kiinnostamasta minua? Olenko vatvonut ne kuoliaiksi? Pitäisikö minun kuitenkin aloittaa jotain uutta? Mutta uudistuminenhan oli teemana viime viikon runotorstaissa. Se meni ohi siis jo. Vai pitäisikö sitä jaksaa jatkuvasti uudistua?