Jotkut
päivät ovat sellaisia että ne katoavat käsistä mystisesti. Yhtäkkiä
vain on ilta, enkä ole tehnyt mitään. Ikkunasta katsoen on näyttänyt
siltä, että päivä on ollut kaunis, mutta postilaatikolla käyntiä
lukuunottamatta en ole ollut ulkona. Olen yrittänyt kirjoittaa, mutta
siitä ei ole tullut mitään. Tämä toinenkin juttu minkä kanssa olen nyt
vääntänyt, jumittaa. Minulla on siis oikea totaalijumitus päällä.
Pitäisi osata nyt laukaista tämä pattitilanne. Löysin itseni jopa pelaamasta erästä tietokonepeliä.
En ole koskaan aikaisemmin sortunut pelaamaan tietokonepelejä. Ei ole
ollut kiusaustakaan. Mutta nyt pelaaminen liittyi erääseen keskusteluun
ja arvostamani ihminen oli näköjään löytänyt pelistä
maailmankatsomuksellisia ulottuvuuksia. No pitihän sitä kokeilla koska
maailmankatsomukselliset ulottuvuudet aina kiinnostavat. Pelissä pitää
pelastaa hiiriä. Olin todella onneton siinä. Huomasin että minun oli
paljon helpompi tappaa niitä kuin pelastaa, varsinkin sen jälkeen kun
totuin katselemaan miten hiirenloukku räpsähti ja veri roiskui hiiren
jäätyä jumiin. Vietin hetken tästä ainutkertaisesta päivästäni
tappamalla virtuaalisia hiiriä. Repikää tuosta.
Olen nyt
itserankaisun tiellä. Olen tuhlannut tämän päivän ja minun pitää
rangaista itseäni ja kärsiä loppukin päivä ruoskimalla itseäni
itsesyytöksillä. Olen laiska ja tyhmä ja huono jne, siis kyllähän te
tämän tiedätte. Tai ehkä pitäisi vielä yrittää kääntää tämä voitoksi ja
ainakin armahtaa itsensä, koska kyllähän minä olen totta vieköön
yrittänyt. Mutta minkä minä sille mahdan että ajatukseni karkaavat
jatkuvasti kaikkiin mielenkiintoisempiin asioihin.
Onko
tosiaankin niin että nämä kesken jääneet projektini ovat lakanneet
kiinnostamasta minua? Olenko vatvonut ne kuoliaiksi? Pitäisikö minun
kuitenkin aloittaa jotain uutta? Mutta uudistuminenhan oli teemana
viime viikon runotorstaissa. Se meni ohi siis jo. Vai pitäisikö sitä
jaksaa jatkuvasti uudistua?
perjantai, 2. kesäkuu 2006