Blogisisko
antoi minulle tehtäväksi kertoa millainen on kirjailijan
unelmatyöhuone. Aivan mahdoton tehtävä. Siis puhutaanko tässä nyt
Kirjailijasta jonkinlaisena yleispätevänä abstraktiona, vai puhutaanko
tässä nyt minusta? No oletan, että saan kirjoittaa omasta
unelmatyöhuoneestani, mutta eipä ole helppo tehtävä sittenkään.
Ensinnäkin olen tyytyväinen tähän omaan hämärään nurkkaukseeni jota en
ole vielä ehtinyt/viitsinyt kunnolla sisustaa ja somistaa. Olen ihan
tyytyväinen istuessani tässä ja katsellessani kylppäriini avautuvaa
näkymää pyykinkuivaustelineineen. Jaa miksikö? No koska minä olen
tottunut siihen. Minulle on tärkeää saada tehdä töitä tutussa
paikassa. Olisin voinut valita itselleni jonkin toisenkin
työnurkkauksen tästä huushollista, mutta tähän minä ensimmäiseksi
asetuin ja nyt minä olen ollut tässä siitä lähtien. Tämä on minun
unelmanurkkaukseni koska tämä on minulle tuttu. Ihmiselle on hyväksi
tehdä töitä tutussa paikassa. Mieleeni on jäänyt sellainen tutkimus
missä osoitettiin että vauvat taantuvat jos niiden sängyn ympäristöä
muutetaan liian radikaalisti. Vauva joka on osannut viedä varpaan
suuhunsa kadottaa joksikin aikaa tämän taidon, mikäli esimerkiksi sänky
vaihdetaan. Kirjoittaminen on vähän sellaista varpaan suuhun viemistä
sekin. Kuulostaa helpolta ja tyhjänpäiväiseltä, mutta vaatii suurta
keskittymistä.
Ihmisen suorituskyky on aikuisenakin parhaimmillaan kun hän on tutussa
paikassa. Muutto merkitsee suorituskyvylle aina hetkellistä alenemista.
Tosin sitten jos muutto on onnistunut, suorituskyky voi nousta uusiin
huippulukemiin, mutta mitään takuista siitä ei ole.
Mutta jos nyt kuitenkin pitäisi lähteä liikkeelle aivan nollasta ja
siis päättää että millaisen työhuoneen valitsisin jos maailman kaikki
mahdollisuudet olisivat käytettävissä, niin minulla on kaksi
kilpailevaa skenaariota. Toinen unelmatyöhuone olisi mahdollisimman
karu koppi, jossa ei olisi ikkunoita ja oven saisi ulkoa säppiin, mutta
sisältä sitä ei saisi auki. Ja joku sulkisi minut sinne koppiin aamulla
ja päästäisi minut sieltä pois illalla. Ja siis mitään laajakaistaahan
minulla ei siellä olisi. Ainoa laajakaista olisi korvieni välissä ja
jos se olisi tukossa niin sitten olisi. Koska minulla on sellainen olo
että tarvitsisin sellaisen kopin nyt että pääsisin jotenkin kunnolla
töihin käsiksi.
Toisaalta haluaisin työhuoneen jonkin vilkasliikenteisen kadun
varrelta. Siinä olisi suuri ikkuna ulos kadulle, sellainen ikkuna josta
minä voisin katsella ihmisiä, mutta ne eivät tietenkään näkisi minua.
Voisin naureskella kun ihmiset kulkisivat ikkunani ohi, vilkaisisivat
peilikuvaansa, kohentaisivat ryhtiä, sipaisisivat hiuksiaan ja
lahjoittaisivat itselleen tyytyväisiä hymyjä tai masentuneita
irvistyksiä vähän henkilöstä, päivästä ja vuodenajasta riippuen.
keskiviikko, 7. kesäkuu 2006