Blogisisko antoi minulle tehtäväksi kertoa millainen on kirjailijan unelmatyöhuone. Aivan mahdoton tehtävä. Siis puhutaanko tässä nyt Kirjailijasta jonkinlaisena yleispätevänä abstraktiona, vai puhutaanko tässä nyt minusta? No oletan, että saan kirjoittaa omasta unelmatyöhuoneestani, mutta eipä ole helppo tehtävä sittenkään.

Ensinnäkin olen tyytyväinen tähän omaan hämärään nurkkaukseeni jota en ole vielä ehtinyt/viitsinyt kunnolla sisustaa ja somistaa. Olen ihan tyytyväinen istuessani tässä ja katsellessani kylppäriini avautuvaa näkymää pyykinkuivaustelineineen. Jaa miksikö? No koska minä olen tottunut siihen. Minulle on  tärkeää saada tehdä töitä tutussa paikassa. Olisin voinut valita itselleni jonkin toisenkin työnurkkauksen tästä huushollista, mutta tähän minä ensimmäiseksi asetuin ja nyt minä olen ollut tässä siitä lähtien. Tämä on minun unelmanurkkaukseni koska tämä on minulle tuttu. Ihmiselle on hyväksi tehdä töitä tutussa paikassa. Mieleeni on jäänyt sellainen tutkimus missä osoitettiin että vauvat taantuvat jos niiden sängyn ympäristöä muutetaan liian radikaalisti. Vauva joka on osannut viedä varpaan suuhunsa kadottaa joksikin aikaa tämän taidon, mikäli esimerkiksi sänky vaihdetaan. Kirjoittaminen on vähän sellaista varpaan suuhun viemistä sekin. Kuulostaa helpolta ja tyhjänpäiväiseltä, mutta vaatii suurta keskittymistä.

Ihmisen suorituskyky on aikuisenakin parhaimmillaan kun hän on tutussa paikassa. Muutto merkitsee suorituskyvylle aina hetkellistä alenemista. Tosin sitten jos muutto on onnistunut, suorituskyky voi nousta uusiin huippulukemiin, mutta mitään takuista siitä ei ole.

Mutta jos nyt kuitenkin pitäisi lähteä liikkeelle aivan nollasta ja siis päättää että millaisen työhuoneen valitsisin jos maailman kaikki mahdollisuudet olisivat käytettävissä, niin minulla on kaksi kilpailevaa skenaariota. Toinen unelmatyöhuone olisi mahdollisimman karu koppi, jossa ei olisi ikkunoita ja oven saisi ulkoa säppiin, mutta sisältä sitä ei saisi auki. Ja joku sulkisi minut sinne koppiin aamulla ja päästäisi minut sieltä pois illalla. Ja siis mitään laajakaistaahan minulla ei siellä olisi. Ainoa laajakaista olisi korvieni välissä ja jos se olisi tukossa niin sitten olisi. Koska minulla on sellainen olo että tarvitsisin sellaisen kopin nyt että pääsisin jotenkin kunnolla töihin käsiksi.

Toisaalta haluaisin työhuoneen jonkin vilkasliikenteisen kadun varrelta. Siinä olisi suuri ikkuna ulos kadulle, sellainen ikkuna josta minä voisin katsella ihmisiä, mutta ne eivät tietenkään näkisi minua. Voisin naureskella kun ihmiset kulkisivat ikkunani ohi, vilkaisisivat peilikuvaansa, kohentaisivat ryhtiä, sipaisisivat hiuksiaan ja lahjoittaisivat itselleen tyytyväisiä hymyjä tai masentuneita irvistyksiä vähän henkilöstä, päivästä ja vuodenajasta riippuen.