Sain
naapurilta lahjaksi de Mellon Lähteillä, joka modernisoi ja soveltaa
Ignatius Loyolan Hengellisiä harjoituksia. Kesäloma ei ehkä ole parasta
aikaa tällaisille mietiskelyille, mutta olen kuitenkin tehnyt niitä
aina jossain välissä. Tänään olen miettinyt vanhempiani ja yrittänyt
ymmärtää, miksi oli aivan välttämätöntä että sain sellaiset vanhemmat
jotta minusta tulisi tällainen kuin nyt olen. Haastava tehtävä. Huomaan
nimittäin, että minun on vaikea nähdä tämänhetkinen lopputulos
positiivisena asiana. Tajuan aina ajatelleeni, että jos kaikki olisi
mennyt oikein, minusta olisi tullut aivan erilainen ihminen, siis
parempi ja onnellisempi, viisaampi, menestyneempi, kauniimpi,
iloisempi. Mutta sitten kaikki menikin jotenkin väärin ja minusta tuli
syrjäänvetäytyvä, masennusherkkä valittaja, joka ei pysty keskittymään
mihinkään järkevään asiaan. Iloitse nyt tällaisesta psyykestä ja
kohtalosta sitten.
De Mellon ansiosta aloin kuitenkin
miettiä, että entäpä jos olikin alunperin oikein tarkoitettu, että
minusta tulisi juuri tällainen kuin nyt olen. Että entäpä jos
tämänhetkinen tilani ei olekaan surkea sattuma vaan korkeamman tahon
loistava suunnitelma? Kuinka sitten suu pannaan?
De Mello
sanoo, että jokainen lapsi tuo tähän maailmaan mukanaan viestin ja
käski pohtia mikä on minun viestini. Siinäpä sitä onkin pohtimista.
Mutta siis yhtäkkiä tämä ajatus alkoi ihan järjetömästi kiinnostaa.
Että entä jos kaikki ikävät kokemukseni lapsuudessa ja nuoruudessa
eivät olekaan olleet vain koettelemuksia, jotka ovat vieneet
minulta mahdollisuuden onneen ja tasapainoiseen elämään, vaan ne ovat
tapahtuneet minulle, jotta voisin kypsyä tehtävääni. Jotta voisin
löytää viestin joka minulla on tälle maailmalle.
No vielä
minä en varsinaisesti ehkä usko tuohon, mutta hauska ajatella tätä
asiaa sellaisesta kulmasta josta en ole sitä koskaan ennen ajatellut.
Ja kyllähän minä keksinkin jo miksi on ollut välttämätöntä, että
minulla on ollut sellainen lapsuus. Lapsuuteni ansiosta minulla on
elävä ja voimakas mielikuvitus. Mutta en ole ehkä arvostanut
mielikuvitustani riittävästi. Olen ajatellut, että kirjoitan työkseni
tarinoita koska en pärjännyt koulussa eikä minusta sen vuoksi voinut
tulla eläinlääkäriä joka olisi ollut unelma-ammattini.
Ehkä
minä nyt voin kuitenkin päättää, että olen ihan oikeassa ammatissa.
Että voisin paneutua tähän työhön eikä jatkuvasti tarvitsisi vilkuilla
ympäriinsä ja miettiä voisinko kenties ryhtyä vielä tekemään jotakin
järkevääkin. Ehkä kirjoittaminen onkin järkevintä mitä voin tehdä?
Tällaisen kysymyksen perään minulla on ollut tapana nauraa ironisesti,
mutta jos nyt jättäisikin sen naurun väliin ja alkaisi ihan vakavasti
pohtia mikä on minun viestini maailmalle.
Postmodernissa, ironisessa ympäristössä on kyllä pelottavaa sanoa ääneen jotain tällaista.
maanantai, 17. heinäkuu 2006