136923.jpg

SusuPetalin kuvapalvelu kävi ikuistamassa myös tämän pikkuisen taulun jota olen pikkutyttönä katsellut odottaessani unta huoneessani. Taulu on varsin vaatimaton, mutta olen aina pitänyt sen tunnelmasta. Siinä on lämpimän loppukesän päivän ajattomuutta. Työt ovat vielä kesken, toinen puoli peltoa odottaa  sadonkorjuuta, mutta ihmisiä ei näy missään. Ehkä ilta on jo lähestymässä, mutta kai köyhien pitäisi raataa pelloilla yömyöhään? Ehkä he kahvittelevat jossain kuvan ulkopuolella.

Taulu on maalattu sota-aikana ja sen on mummu ostanut äidilleni silloin lahjaksi. Ja äiti lahjoitti taulun minulle, koska hän muisti että lapsena pidin siitä. Oiva Virran tauluista pitivät monet muutkin. Luin Satakunnan kansasta, että kun Oiva Virta piti näyttelyjä, niistä tavallisesti ostettiin kaikki taulut. Mutta yllättäen Porin taidepiirit eivät sitten kuitenkaan arvostaneet häntä, vaikka hän oli perustamassa Porin taiteilijaseuraakin. Abstrakti taide oli tehnyt maihinnousun Poriin, mutta Oiva Virta ei välittänyt ottaa sitä vakavasti, hänellä oli oma kutsumuksensa.

Lehdessä oli kuva taiteilijasta maalaamassa kadulla Porissa ja nähdessäni kuvan, yhtäkkiä muistin tuon taiteilijan. Kun minä kuusikymmentäluvun alussa liikuskelin kaupungilla kotiapulaisen vartioimana, muistan ihmetelleeni setää joka seisoi puistossa ja maalasi taulua. Kotiapulainen selitti, että setä on taiteilija. Mutta kukaan ei kertonut minulle, että setä oli sama taiteilija, jonka taulu kiinnosti minua niin kovasti. Onneksi tiedän sen nyt.

Mietin, että onkohan ollut kovinkin ratkaisevaa, että minä varhaislapsuuteni taipuisina vuosina olen imenyt itseeni vaikutteita taidemaalarilta, joka oli asiantuntemattomien taiteenystävien kovastikin arvostama, mutta jota paremmat piirit katselivat nenän vartta pitkin.