Käyn aika harvoin ravintolassa syömässä ja vielä harvemmin kasvisravintolassa. Ilmeisesti tämä jossa nyt kävin, on ihmisten mielestä hyvä kasvisravintola, koska tämä oli jo kolmas kerta kun syön siellä näiden hiukan vajaan kahden vuoden aikana kun olen nyt asunut Turussa. Olen aina päätynyt ko. ravintolaan jonkun toisen ehdotuksesta. Joka kerta tässä ravintolassa käydessäni olen miettinyt kolmea asiaa. Miksi juomalasit ja lautaset näyttävät likaisilta? Miksi ruoka on kummallista pöperöä? Ja miksi nämä asiat eivät näytä vaivaavan ketään muita kuin minua?

No ensinnäkin nuo likaisilta näyttävät lautaset ja sameat juomalasit. Onhan se turhamaista että kiinnitän huomion moiseen, varsinkin kun tietää että kotona minä suurin piirtein syön lattialta aivan kylmän rauhallisesti ja juon monta päivää samasta lasista, josta myös siippani saattaa välillä juoda. Kädestä toiseen siirtyillyt lasi on yleensä samea tahmaisista sormenjäljistä. En siis ole hygienisyyden suhteen erityisen tarkka, joten mitä väliä sillä on jos ravintolassa minulle tarjotaan ruokaa tuhruiselta lautaselta? Mutta siis jostain syystä sillä on minulle väliä, mutta ihmisille jotka todennäköisesti pitävät oman huushollinsa paljon paremmassa järjestyksessä kuin minä omani, sillä taas ei näytä olevan minkäänlaista väliä, ainakaan siitä päätellen miten iloisesti rupatellen ja hyvällä halulla he pistelevät poskeensa kasvisravintolan pöperöitä, jotka ruokalistan perusteella vaikuttavat huomattavasti herkullisemmilta kuin sitten lopullisesti lautasella.

Ja onko kasvisruokien oltava aina harmaanruskeaa pöperöä josta ei millään tavalla erota ruuan koostumusta, että mistä ihmeen aineksista keitos on kyhätty kasaan? Ja miksi uudet perunat näyttävät siltä kuin ne olisi keitetty pesemättä? Kauhan varressa heiluva langanlaiha rastatukkainen poika tuntui olemuksellaan julistavan, että tämän ravintolan tarkoitus on jokin muu kuin tuottaa kulinaarisia nautintoja ihmisille, niin kuin tietysti oikein onkin, koska kyllähän meidän pitäisi syödä elääkseemme, kuten laiha kokki varmaankin tekee, eikä elää syödäksemme, kuten minä olen koko ikäni tehnyt, tunnetuin seurauksin.

Sinänsä laihan kokin keitokset ovat ihan maistuvia ja epäilen, etteivät ne ole aivan energiattomiakaan, päättelin vaan siitä että toisessa mössössä saattoi olla joukossa rouhittua pähkinää, mikä on tunnetusti tuhtia kamaa. Mutta pöperöitä maistellessani tajusin taas entistä selkeämmin, että vaikka olen suursyömäri, minulle on tärkeää, että ruoka näyttää kauniilta, että se tarjotaan puhtaista ja kauniista astioista (mikä ei tarkoita etteivätkö astiat saisi olla vanhoja ja kuluneita), että ympäristö on siisti ja viihtyisä. Jos nämä muut ehdot eivät toteudu, minulle jää emotionaalinen nälkä, vaikka mahani olisikin täynnä. Nytkin tuhruiset lasit ja mössömäinen ruoka vaativat heti veronsa ja paluumatkalla oli ostettava jäätelö ja nautittava se Turun linnan puistossa.

Minun ei muuten pitänyt blogata tästä triviaalista aiheesta ollenkaan, mutta yritin turhaan vastata Runotorstain haasteeseen leikistä. Mutta minun elämästäni on ilmeisesti leikki lipsahtanut niin kauas, ettei se onnannut, vielä ainakaan.