Olof Lagercrantz kirjoittaa kirjassaan Lukemisen ja kirjoittamisen taidosta kirjailijoiden alkunäyistä. Kyse ei ole suurista tai merkittävistä asioista, vaan jostain yksinkertaisesta mallista joka on olemassa ja joka vaikuttaa siihen että jossain syvällä sisimmässä alkaa tapahtua jotain. Lagercrantz kertoo itse kasvaneensa suolla. Suon turvekerroksista löytyi parkkihapon säilömiä hukkuneita eläimiä. Hän ei tiedä mitä tämä maisema hänelle merkitsee, mutta hän tietää ettei mikään muu maisema herätä hänessä sellaista läheisen suhteen tunnetta. Mitä tahansa voi tapahtua kun tämä on läsnä. Kaikessa muussa kaikki on mykkää.

Aloin miettiä omaa alkunäkyäni. Jostain syystä mieleen nousi syysaamu kaupungin keskustassa joskus kuusikymmentäluvun lopulla. Asfaltti kiiltää märkänä, talot näyttävät likaisilta, autot meluavat, minä olen menossa kouluun ja minua masentaa. En viihdy koulussa, enkä elämässäni, olen lohduton. Jostain kaukaa, en tiedä mistä, sieraimiini tulvahtaa leipomon tuoksu. Vastapaistetun sokerisen hillomunkin tuoksu.

En tiedä onko tämä sellainen alkunäky josta Lagercrantz kirjoittaa, mutta silti minusta tuntuu kuin tuo kokemus olisi seurannut minua koko elämäni ajan. Että juuri tuo tunne on painunut sisimpääni ja vaikuttaa siellä edelleen. Tunne, että vaellan pimeässä, lohduttomassa laaksossa, mutta jostain tuntemattomasta lähteestä leijailee sieraimiini ihanaa tuoksua muistutuksena siitä, että elämä voi olla jotain paljon enemmän kuin ymmärrän.