Ismo Loivamaa ei tykännyt Iiriksestä, vaikka hän Ilkassa ilmestyneen arvostelunsa alussa totesi että minusta on kehittynyt "rivakka, nokkela ja hauska nuortenkirjailija." Juttunsa hän on otsikoinut sanoilla Kiivas ja kärkevä. Tarina vaikuttaa hänestä uhkeasti liioittelevalta, vaikka vaivattomasti minä kuulemma tälläkin kertaa kirjoitan. (No en siis todellakaan kirjoita vaivattomasti, mutta hyvä jos se vaikuttaa siltä) Loivamaa arvelee minun haluavan alleviivata sitä kuinka nihkeästi nuoret saavat nykyään apua ja toteaa että Iiris on modernia tyttökirjallisuutta, kulmikasta ja liioittelevaa, mutta parhaimmillaan viihdyttävää ja herättävää. Hän toteaa minun kirjoittaneen pikemminkin kiivaan kuin kypsän nuortenkirjan. Olisi tietysti ollut mukavampi jos Loivamaa olisi kehunut minua, mutta toisaalta minusta on mukava kuulla että olen kirjoittanut kiivaan tyttökirjan. Minusta tuntuu että olen muutenkin löytänyt vähän kiivautta itsestäni ja se tuntuu ihan mukavalta. Mutta ei minun kyllä ollut tarkoitus mitenkään erityisesti alleviivata sitä miten nihkeästi nuoret saavat apua. Minusta kaikki ihmiset saavat apua hyvin nihkeästi. Se on tosiasia jota ei mielestäni tarvitse mitenkään erityisesti alleviivata, sehän hyppii silmille joka puolelta.

Teresa Kauppila Hämeen sanomista sen sijaan piti Iiristä mainiona kirjana ja sanoo sen pureutuvan tukevalla otteella yläasteikäisten tyttöjen elämään ja ongelmiin sortumatta liioitteluun tai tätimäisyyksiin. Sarjan ulkoasusta hän sen sijaan ei pitänyt, vaan totesi sen pursuilevan teinikliseitä. Minä olen koko ajan ajatellut, että ne teinikliseet ovat siinä ulkoasussa juuri se juttu ja tästä Iiriksen kannesta minä tykkäsin ihan erityisesti. Mutta siis näin ne maut menevät ristiin. Mitä tästä opimme, emme varmaan mitään eikä ole väliksikään, teki vaan mieli taas päivittää.