Veljenpoika
menee lauantaina naimisiin. Häitä on minun käsittääkseni suunniteltu
ainakin vuosi. Tämän hääpäivänkin minä kuulin jo viime syksynä ja minun
käskettiin pistää se kalenteriin. Silloin päivämäärä tuntui vielä
olevan turvallisen kaukana. Mutta vähitellen se on lähestynyt
lähestymistään ja nyt se on sitten edessä. Minä olen miettinyt
vaatteitani, että pitääkö minun nyt taas ostaa jotain, kun juuri oli
kauhea miettiminen hautajaisvaatteen kanssa. Lahjankin kanssa on
ongelma, vaikka veljenpoika on periaatteessa tehnyt lahjan hankkimisen
niin helpoksi kuin vain voi toivoa, koska he haluavat rahaa. Siispä he
saavat minultakin rahaa, mutta kuinka paljon? Sanokaapa se.
Minä olen kiertänyt tätä teemaa ennenkin, mutta taas se on noussut
mieltäni vaivaamaan, eli mikä minussa on vikana kun minä en pidä
juhlista. Omia syntymäpäiviänikään en ole juhlinut sen jälkeen kun
täytin kymmenen. Kyllähän minä periaatteessa haaveilen siitä, miten
täyttäisin vuosia ja rakkaat ystävät ja sukulaiset läheltä ja kaukaa
saapuisivat hurraamaan sitä että minä olen syntynyt maailmaan, mutta
jotenkin ei pokka riitä järjestämään sellaisia juhlia. Onko se jokin
syvälle piintynyt kokemus omasta arvottomuudesta, epäilys siitä että ei
ne ihmiset kumminkaan halua tulla? Vai onko kysymys vain siitä, että
minä olen tämmöinen, sosiaalinen kyllä, mutta omalla tavallani. Viihdyn
pienissä intiimeissä porukoissa joissa ei harrasteta small talkia vaan
puhutaan suoraan siitä mikä on sydämen päällä juuri sillä hetkellä.
Minusta on turvallista ja mukavaa kun koolla on kaksi tai hiukan
useampi, mutta kun porukka käy suuremmaksi, sisäinen puhekuplani
tyhjenee eikä minulla ole mitään sanottavaa kenellekään, enkä myöskään
pysty keskittymään mihinkään mitä joku toinen minulle sanoo, koska
hermoni kiristyvät kaikesta siitä hälinästä ja ärsykepommituksesta mikä
suuressa ihmisjoukossa syntyy.
Mietin onko minun mahdollista oppia nauttimaan juhlista?
Ja toisaalta: miksi kaikkien ihmisten pitäisi nauttia juhlista?
keskiviikko, 13. syyskuu 2006