Muutama
sana ennen kirjamessuille lähtöä. Että siis taas on se aika vuodesta,
eikä Suurta Mullistusta ole vieläkään tapahtunut. En ole sen
suositumpi, kuuluisampi, arvostetumpi kuin viime vuonnakaan näihin
aikoihin. Olen ehkä hiukan enemmän väleissä oman sisäisen
todellisuuteni kanssa. Otan sen jotenkin paremmin todesta ja suunnistan
sen mukaan. Uskon siihen positiiviseen ääneen, joka jostain sielun
uumenista vaivaisesti pihisee, enkä siihen soimaavaan, syyttelevään
ääneen joka on niin menestyksekkäästi dominoinut minua koko elämäni
ajan. Toivon, että se sielun uumenista vaivaisesti pihisevä ääni saisi
vähitellen yhä enemmän pontta ja se soimaava ääni menisi nurkkaan
häpeämään ja etsimään jotain vähän positiivisempaa näkökulmaa elämään.
Olenkin aika toiveikas sen suhteen, että juuri noin tulee aikanaan
käymään, vaikka juuri tällä hetkellä minulla olisi jälleen syy
epätoivoon, koska siis työt eivät suju.
En pysty käytännöllisesti katsoen lainkaan keskittymään
kirjoittamiseen. En pysty lukemaan romaaneja, en nuortenkirjoja, en
hömppää, en dekkareita, en vakavasti otettavaa kirjallisuutta. Pystyn
lukemaan jotain asiapitoista tekstiä, joskin sitäkin katkelmallisesti.
Esimerkiksi zeniä olen nyt vähän opiskellut. Siis lukenut katkelmia
sieltä täältä. Mutta keskustelemaan minä pystyn. Ja on
kummallista, että nykyään minä keskustelen ihmisten kanssa niin kuin
ennen vanhaan tehtiin, nenäkkäin saman pöydän ääressä. Välillä kahden
kesken, välillä ryhmässä. Olen aina eri mieltä muiden kanssa, se on
hiukan rasittavaa. Keskustelujen aikana nuppini alkaa aina helottaa
tulipunaisena, mutta vastapuoli on aina tyyni ja vakuuttunut
oikeassaolemisestaan. Minäkin olen tietysti oikeassa, mutta silti minä
helotan. Valvon öitä ja sorvaan seuraavana päivänä kiperiä vastineita
joilla voin selättää keskustelukumppanini seuraavalla kerralla. En
ymmärrä miksi minä teen tuollaista, mutta siihen minun energiani tätä
nykyä menee.
Tuolla prosessilla on salattu yhteys asioihin, jotka ovat vaivanneet
minua koko elämäni ajan, joita olen yrittänyt ratkaista usealla
erilaisella tavalla, koskaan onnistumatta. Mietin että josko se
ratkaiseminen nyt jo viimeinkin onnistuisi. Toivotaan. Mutta ongelmana
on, että minun siis pitäisi nyt kiertää puhumassa kirjasta joka
ilmestyi toista kuukautta sitten ja josta minä en edes muista mistä se
kertoo, puhumattakaan että asia kauheasti kiinnostaisi. En tätä nykyä
tunne itseäni lainkaan kirjailijaksi. Olen päätoiminen itsensä
terapoija.
perjantai, 29. syyskuu 2006