Tiesittekö
että ihmiset valehtelevat keskimäärin 15 kertaa viikossa ja kykenemme
tunnistamaan vain puolet kerrotuista valheista valheiksi. Kun ihminen
valehtelee, hänen kasvoillaan käväisee mikroilmeitä
ja jotkut poikkeukselliset ihmiset kykenevät havaitsemaan nuo ilmeet ja
erottavat valehtelijat joukosta, mutta me muut onnettomat saamme tyytyä
siihen että meitä jymäytetään mennen tullen. Valehteleminen on tärkeä
osa sosiaalista vuorovaikutusta. Ihminen joka ei opi sujuvasti
valehtelemaan, jää lopulta yksin. Asiaan kuuluu, että kehumme toisen
ulkomuotoa tai aikaansaannoksia, mikäli haluamme pysyä hänen kanssaan
väleissä. Viis siitä mitä oikeasti ajattelemme hänen kampauksestaan tai
esitelmästään.
Valehtelemisen yleisyyteen ja tietynlaiseen
välttämättömyyteen nähden on aika kiinnostavaa kuinka tuomittavana
valehtelemista pidetään. Periaatteen tasolla emme hyväksy valehtelua,
mutta käytännössä harjoitamme tuota jaloa taitoa jotta asiat sujuisivat
mahdollisimman jouhevasti ja pysyisimme väleissä niiden ihmisten kanssa
joiden kanssa haluammekin pysyä väleissä.
Onnellisuusprofessori Markku Ojanen taisi jossain sanoa, että
tasapainoinen, tyytyväinen elämä edellyttää ihmiseltä kykyä
itsepetokseen. Näin masentuneet oikeastaan eroaisivat ns. terveistä
nimenomaan siinä, että masentuneilla on realistisempi käsitys omista
mahdollisuuksistaan ja maailmasta kuin terveillä. Eli kyllähän tästä
aika hurja tunne tulee kun asiaa nyt ajattelee. Minun on opittava
valehtelemaan itselleni, että voisin olla tyytyväinen itseeni ja sitten
minun on valehdeltava myös muille, että hekin olisivat tyytyväisiä
minuun. Ja tämä kaikki minun pitäisi osata hoitaa niin, että minulla ja
muilla ihmisillä säilyisi mielikuva minusta tinkimättömän rehellisenä
ihmisenä.
Opin tämän Prismasta.
maanantai, 18. syyskuu 2006