Tiesittekö että ihmiset valehtelevat keskimäärin 15 kertaa viikossa ja kykenemme tunnistamaan vain puolet kerrotuista valheista valheiksi. Kun ihminen valehtelee, hänen kasvoillaan käväisee mikroilmeitä ja jotkut poikkeukselliset ihmiset kykenevät havaitsemaan nuo ilmeet ja erottavat valehtelijat joukosta, mutta me muut onnettomat saamme tyytyä siihen että meitä jymäytetään mennen tullen. Valehteleminen on tärkeä osa sosiaalista vuorovaikutusta. Ihminen joka ei opi sujuvasti valehtelemaan, jää lopulta yksin. Asiaan kuuluu, että kehumme toisen ulkomuotoa tai aikaansaannoksia, mikäli haluamme pysyä hänen kanssaan väleissä. Viis siitä mitä oikeasti ajattelemme hänen kampauksestaan tai esitelmästään.

Valehtelemisen yleisyyteen ja tietynlaiseen välttämättömyyteen nähden on aika kiinnostavaa kuinka tuomittavana valehtelemista pidetään. Periaatteen tasolla emme hyväksy valehtelua, mutta käytännössä harjoitamme tuota jaloa taitoa jotta asiat sujuisivat mahdollisimman jouhevasti ja pysyisimme väleissä niiden ihmisten kanssa joiden kanssa haluammekin pysyä väleissä.

Onnellisuusprofessori Markku Ojanen taisi jossain sanoa, että tasapainoinen, tyytyväinen elämä edellyttää ihmiseltä kykyä itsepetokseen. Näin masentuneet oikeastaan eroaisivat ns. terveistä nimenomaan siinä, että masentuneilla on realistisempi käsitys omista mahdollisuuksistaan ja maailmasta kuin terveillä. Eli kyllähän tästä aika hurja tunne tulee kun asiaa nyt ajattelee. Minun on opittava valehtelemaan itselleni, että voisin olla tyytyväinen itseeni ja sitten minun on valehdeltava myös muille, että hekin olisivat tyytyväisiä minuun. Ja tämä kaikki minun pitäisi osata hoitaa niin, että minulla ja muilla ihmisillä säilyisi mielikuva minusta tinkimättömän rehellisenä ihmisenä.

Opin tämän Prismasta.