Istuin tänään koko päivän mökin verannalla ja katselin järveä. Kesällä se ei kyllä kimalla samalla tavalla kuin nyt kun valo tulee matalammalta. Valo oli niin pehmeä ja järvi oli koko ajan pienessä, äänettömässä liikkeessä. Kaislikko ei ole vielä alkanut kellastua, mutta vesilinnut ovat jo kadonneet maisemista, mitä nyt yksi harmaahaikara näyttäytyi. Mies teki telkälle pönttöä ja kun se tuli valmiiksi, vietiin se Pukkisaareen että olisi sitten sopivasti olleentunut ensi kevääseen mennessä. Minä poimin matkalla pari kourallista vaaleita orakkaita, kai minä teen niistä huomenna kastikkeen. Illan hämärtyessä lepakkopopulaatio lähti liikkeelle rannassa olevasta ontosta haavasta. Ne lentelivät niin läheltä, että tunsin ilmavirran kasvoilla ja kuulin millainen nahiseva ääni niiden siivistä lähti.

Olen koko päivän miettinyt eilistä tapaamista. Vierasta ihmistä, josta tuli hetkessä äärettömän tuttu. Totta kai minä tiedän ettei vieraista ihmisistä tule tuttuja noin vain. Mutta yhden ihmeellisen hetken me vain istuimme siinä ja minusta tuntui kuin kaikki suojaukset olisivat olleet poissa. Ei ollut tarvetta pitää kulissia pystyssä eikä esittää mitään. Joskus voisi melkein luulla, että sellaiset hetket ovat elämän tarkoitus. Ainakin elämä niissä hetkissä näyttää sellaisen puolen itsestään, ettei yhtäkkiä osaa muuta kuin olla kiitollinen olemassaolostaan.