Lupasin mennä Tampereella järjestettävään tyttökirjailtapäivään puhumaan mitä tyttökirjat ovat minulle merkinneet. En ole vielä ehtinyt miettiä asiaa sillä minulla on ollut muita murheita. Ei kyllä vielä ole ollut kiirekään, koska tyttökirjapäivä on vasta marraskuun puolivälissä. Mutta viime yönä minä näin unta, että minun esiintymisvuorooni oli puoli tuntia aikaa, enkä minä ollut valmistautunut siihen millään tavalla.

Kävin unessa kiiresti läpi lapsena lukemiani tyttökirjoja. Ensimmäisenä tuli mieleen Ruby Fergusonin kirjasarja, jonka päähenkilönä oli kunnianhimoinen ratsastajatyttö Laura. Muistan että tarina kerrottiin Lauran äänellä ja hän kuvaili aina hyvin piikikkäästi tukevaa tyttöä, joka ei oppinut kunnolla ratsastamaan ja pomppi hevosparan selässä kuin jyväsäkki. Minusta on kummallista, että pidin noista kirjoista, vaikka olin itse tukeva, enkä ollut hyvä ratsastaja, vaan pompin hevosen selässä varmasti yhtä jyväsäkkimäisesti ja poniparkaa koettelevasti kuin tuo Laurakirjojen antisankaritar.

Mary Elwyn Patchett kirjoitti sarjan australialaisesta Marysta, jolla oli muistaakseni lemmikkinä dingo. Niistäkin kirjoista pidin ja haaveilin elämästä australiaisella maatilalla. Mary oli minusta tyyppinä sympaattisempi kuin yliluonnollisen tarmokas ja kaikesta hevosiin liittyvästä väsymättömästi nipottava Laura.

Tädiltäni olin saanut lahjaksi kirjan Annelin ja Onnelin talo, mutta sitä kirjaa minä inhosin. Luin sen kyllä. (Kumma juttu muuten, lapsena sitä tuli kiinnostuneena luettua vastenmielisetkin kirjat, enää ei kärsivällisyys riitä moiseen) Jostain syystä minä jo lapsena inhosin kaikkea mukamas kovin nokkelaa ja viattoman iloista touhuilua jota tuo kirja oli tietysti täynnä. Olen ollut aina niin synkkä tyyppi. Muistan pitäneeni Annelia ja Onnelia jotenkin tyhminä, vaikka olen varma, että he ovat pärjänneet elämässä paljon minua paremmin. Tiinakirjat luin tietysti myös, mutta en sanottavammin pitänyt Tiinastakaan. Hän oli jotenkin liian kunnollinen minun makuuni.

Sitten olivat tietysti Montgomeryn Runotytöt ja Annat, jotka tuli luettua useampaankin kertaan ja joita olen lukenut aikuisenakin, ne ovatkin tietynlaista lohtulukemista. Kun maailma potkii, on suloista vetäytyä niiden helmoihin.

Unessa mietin miksi oikeastaan olen ajautunut kirjoittamaan tyttökirjoja, vaikka oma tunnesiteeni tyttökirjoihin on kuitenkin suhteellisen ohut. Tähän kysymykseen sain unessani vastauksen ja herättyäni koin, että olin oikeastaan jo valmistanut koko puheenvuoroni, se on päässäni eikä minun tarvitse kuin pistää se paperille.