Nonossa kirjoitetaan kuolemansynneistä. Minäkin kirjoitin sinne kateudesta, nyt on käsitelty kohtuuttomuutta sekä henkisenä ilmiönä, että syömiseen liittyen. Mutta syntihän on noita sanoja, joita tulee jatkuvasti käyttäneeksi ilman että vakavasti miettii mitä sana oikeastaan tarkoittaa. Minulla on eräs hurskas tuttava, joka jossain keskustelun vaiheessa yleensä toteaa, että ihminen on niin syntinen, me kaikki olemme syntisiä. Sitten hän aina katsoo minua, odottaa mitä sanon. Ja minä vastaan aina, että ei kai me nyt niin syntisiä olla, mitä pahaa sinäkin nyt muka olet tehnyt, kiltti ihminen. Hurskasta tuttavaani naurattaa ja kauhistuttaa kun minä olen niin katumaton ja kieltäydyn ottamasta vakavasti ihmisen syntisyyttä. Mutta kun hän tuntuu ajattelevan, että syntisyys olisi sama kuin pahuus ja minun on vaikea nähdä ihmisiä kauhean pahoina, vaikka totta, kyllä ihminen kykenee myöskin hirmuiseen pahuuteen, niin kuin kaikki tiedämme. Itsekin tiedän tehneeni elämäni aikana kaikenlaista pahaa, tahallisesti ja tahattomasti, mutta näen pahojen tekojeni kumpuavan enemmän ajattelemattomuudesta, heikkoudesta, tyhmyydestä kuin sydämen synkeänmustasta pahuudesta ja täydellisestä kyvyttömyyttä hyvyyteen.

Nykyään ihmiset ovat masentuneita, ahdistuneita, syömishäiriöisiä, he kärsivät addiktioista. Mikä on näiden vaivojen yhteys syntiin ja pahuuteen? Jos ajatellaan kristinuskoa, niin millä tavalla ajatus syntien anteeksiantamuksesta koskettaa masentuneita tai eri tavoin addiktoituneita ihmisiä? Addikti ei välttämättä tunne itseään pahaksi, mutta kelvottomaksi hän sen sijaan voi hyvinkin tuntea itsensä. Ihmisten erilaisilla psyykkisillä vaivoilla on ehkä yhteytensä syntiin, mutta yhteyttä pitää kaivaa syvempää. Sen vuoksi pidänkin Jaakko Heinimäen syntimääritelmästä. "Synti on uskonnollisen kielen ilmaus todellisuudesta, jossa ihminen elää erossa siitä mikä on viime kädessä totta; vieraana omassa elämässään niin ettei edes suostu näkemään sitä mikä on totta." Minusta tuntuu, että tämä on yleinen ongelma. Ihminen on vieraantunut omasta elämästään, eikä uskalla nähdä mikä on totta, puhumattakaan että uskaltaisi pitää kiinni siitä minkä kokee todeksi, ja elää sen mukaan.