Olen
pinnallinen ihminen. Tämä on järisyttävä havainto, sillä en ole koskaan
pitänyt itseäni pinnallisena, päin vastoin, olen aina ajatellut olevani
aivan tuskastuttavan syvällinen. Mutta ehkä olen mennyt siihen samaan
vanhaan halpaan mihin moni muukin ja kuvitellut että synkkämielisyys ja
kaikkinainen surkeus on syvällisyyttä. Mutta eihän se ole. Minä olen
ollut synkkämielinen ja surkea pinnallisesti.
Tämä uusi
oivallus omasta pinnallisuudesta on ehkä jotenkin poreillut jossain
mielenpohjalla jo pitempäänkin. Se on kypsynyt siellä ja odottanut,
että ymmärtäisin itseäni hiukan enemmän. Siis minähän olen kirjoittanut
näitä kepeitä kirjoja ja kuvitellut, että minä kirjoitan niitä vain
siksi, että minun on pakko ja että oikeasti minulla olisi jotain
kovinkin syvällistä sanottavaa jonka voisin sitten sanoa kun minulle
annettaisiin mahdollisuus. Mutta näinhän se ei siis mene. Minulla olisi
nyt ollut aikaa sanoa ja kirjoittaa jo vaikka mitä syvällistä ja
ihmeellistä ja maailmaa mullistavaa, mutta minä en ole saanut mitään
aikaiseksi. Kuukaudet kuluvat, minä kyllä kirjoitan, mutta mitään
julkaisemisen arvoista ei synny. Olen alkanut taas miettiä
mahdollisuuksiani uudelleen kouluttautua johonkin järkevämpään
ammattiin. Eräs ystäväni on alkanut haaveilla jalkahoitajan ammatista.
Minä en sellaiseen voi ryhtyä koska inhoan känsiä ja kynsiä ja kaikkea
muuta mitä ihmisistä irtoilee. Mutta jotain tässä pitäisi kai nyt
keksiä, koska jos minä en tosiaankaan koskaan pysty kirjoittamaan
mitään syvällistä, niin kannattaako minun sitten kirjoittaa mitään?
Jaa että miksi minä nyt yhtäkkiä tajusin olevani pinnallinen? Siihen vaikutti postaus jossa kerrottiin, että yhdessä lempikirjoistani, Tournierin Perjantaissa "kysymys
on ympäristön hallintaan tottuneen järjestäytyneen identiteetin
taistelusta Toista - luontoa, sisäistä eläintä ja naista - vastaan.
Tournier tekee hillitöntä pilkkaa hallinnan kielenkäytöstä,
taloudellisen kasvun projektista, mittaamisesta... Kyseessä ei ole
haaksirikko autiolle saarelle vaan haaksirikko modernin ihmisen
mielenmaisemaan." Siis noin se ilman muuta on, mutta minä en
koskaan ole ajatellut Perjantaita muuten kuin hauskana romaanina. Minä
en ikimaailmassa olisi keksinyt, että siinä oli kysymys jostain
tuollaisesta. Minusta Robinson oli huvittava turhan tärkeä ukkeli joka
kekkaloi siellä saarellaan ja kauhistui kun Perjantai oli sellainen
vaikeasti pideltävä hiukan brutaali ja kuitenkin suloinen luonnonlapsi.
Ja sitten huomasin toisaalla
osataan vaikuttua aivan aidon ja vilpittömän oloisesti jopa Almodóvarin
elokuvasta, jotka taas minua eivät ole koskaan puhutelleet. Minä olen
luullut, että ne jotka ihailevat Almodóvarin elokuvia ovat samanlaisia
teeskentelijöitä kuin ne jotka ihailevat Kaurismäen elokuvia. Mutta nyt
minä yhtäkkiä tajusin, että nämä ihmiset yksinkertaisesti ymmärtävät
elämää ja taidetta jotenkin paljon syvällisemmin kuin minä.
(Pinnallisuuttani osoittanee, että jouduin aikamoneen kertaan
tarkistamaan kuinka Almodóvar kirjoitetaan enkä ole varma että menikö
se vieläkään oikein.)
torstai, 12. lokakuu 2006