Olen pinnallinen ihminen. Tämä on järisyttävä havainto, sillä en ole koskaan pitänyt itseäni pinnallisena, päin vastoin, olen aina ajatellut olevani aivan tuskastuttavan syvällinen. Mutta ehkä olen mennyt siihen samaan vanhaan halpaan mihin moni muukin ja kuvitellut että synkkämielisyys ja kaikkinainen surkeus on syvällisyyttä. Mutta eihän se ole. Minä olen ollut synkkämielinen ja surkea pinnallisesti.

Tämä uusi oivallus omasta pinnallisuudesta on ehkä jotenkin poreillut jossain mielenpohjalla jo pitempäänkin. Se on kypsynyt siellä ja odottanut, että ymmärtäisin itseäni hiukan enemmän. Siis minähän olen kirjoittanut näitä kepeitä kirjoja ja kuvitellut, että minä kirjoitan niitä vain siksi, että minun on pakko ja että oikeasti minulla olisi jotain kovinkin syvällistä sanottavaa jonka voisin sitten sanoa kun minulle annettaisiin mahdollisuus. Mutta näinhän se ei siis mene. Minulla olisi nyt ollut aikaa sanoa ja kirjoittaa jo vaikka mitä syvällistä ja ihmeellistä ja maailmaa mullistavaa, mutta minä en ole saanut mitään aikaiseksi. Kuukaudet kuluvat, minä kyllä kirjoitan, mutta mitään julkaisemisen arvoista ei synny. Olen alkanut taas miettiä mahdollisuuksiani uudelleen kouluttautua johonkin järkevämpään ammattiin. Eräs ystäväni on alkanut haaveilla jalkahoitajan ammatista. Minä en sellaiseen voi ryhtyä koska inhoan känsiä ja kynsiä ja kaikkea muuta mitä ihmisistä irtoilee. Mutta jotain tässä pitäisi kai nyt keksiä, koska jos minä en tosiaankaan koskaan pysty kirjoittamaan mitään syvällistä, niin kannattaako minun sitten kirjoittaa mitään?

Jaa että miksi minä nyt yhtäkkiä tajusin olevani pinnallinen? Siihen vaikutti postaus jossa kerrottiin, että yhdessä lempikirjoistani, Tournierin Perjantaissa "kysymys on ympäristön hallintaan tottuneen järjestäytyneen identiteetin taistelusta Toista - luontoa, sisäistä eläintä ja naista - vastaan. Tournier tekee hillitöntä pilkkaa hallinnan kielenkäytöstä, taloudellisen kasvun projektista, mittaamisesta... Kyseessä ei ole haaksirikko autiolle saarelle vaan haaksirikko modernin ihmisen mielenmaisemaan." Siis noin se ilman muuta on, mutta minä en koskaan ole ajatellut Perjantaita muuten kuin hauskana romaanina. Minä en ikimaailmassa olisi keksinyt, että siinä oli kysymys jostain tuollaisesta. Minusta Robinson oli huvittava turhan tärkeä ukkeli joka kekkaloi siellä saarellaan ja kauhistui kun Perjantai oli sellainen vaikeasti pideltävä hiukan brutaali ja kuitenkin suloinen luonnonlapsi.

Ja sitten huomasin toisaalla osataan vaikuttua aivan aidon ja vilpittömän oloisesti jopa Almodóvarin elokuvasta, jotka taas minua eivät ole koskaan puhutelleet. Minä olen luullut, että ne jotka ihailevat Almodóvarin elokuvia ovat samanlaisia teeskentelijöitä kuin ne jotka ihailevat Kaurismäen elokuvia. Mutta nyt minä yhtäkkiä tajusin, että nämä ihmiset yksinkertaisesti ymmärtävät elämää ja taidetta jotenkin paljon syvällisemmin kuin minä. (Pinnallisuuttani osoittanee, että jouduin aikamoneen kertaan tarkistamaan kuinka Almodóvar kirjoitetaan enkä ole varma että menikö se vieläkään oikein.)