Oletteko
huomanneet, että iloa ja onneakin voi olla vaikea kestää? En minä tällä
hetkellä ole mitenkään kestämättömän iloinen tai onnellinen, älkää
huolestuko, mietin tässä ihan muuten vain. Menneisyydestä on jäänyt
mieleen hetkiä jolloin olen ollut niin iloinen, että sitä on ollut
vaikea kestää. Ilonsa haluaisi jakaa ihmisten kanssa, mutta pelkkä
jakaminen ei riitä. Sitä haluaisi penkoa iloaan, pohtia sen kaikkia
ulottuvuuksia, kerrata kaikki vaiheet, jotka johtivat siihen että näin
ihmeellisesti kävi ja ilo tuli elämääni. Mutta yleensä tuntuu, etteivät
ihmiset jaksa riehaantua minun ilonhetkistäni riittävästi. Ihmisillä on
aina omat murheensa ja ilonaiheensa, niissä on heille riittävästi
miettimistä. Hyväkään ystävä ei välttämättä jaksa kuunnella samaa
tarinaa ihmeellisestä ilonhetkestä kovin monta kertaa. Mutta
iloitsijalle itselleen ei ehkä yksi kerrontakerta riitä, sitä haluaisi
toistaa jutun monta kertaa, kehitellä siitä hiukan erilaisia versioita,
painottaa eri puolia tarinasta. Kun ihminen kokee suuren menetyksen,
hänellä on yleensä tarve työstää sitä käymällä menetystä läpi
uudestaan. Tai ainakin ajatellaan, että puhumalla ahdistavista asioista
voisi jotenkin vapautua. Joskus olen tullut ajatelleeksi, että suurissa
ilonhetkissäkin voisi tukiryhmä olla tarpeen. Että saisi
myötätuntoisessa porukassa jakaa ja työstää iloaan ja toiset
ymmärtäisivät ja kertoisivat kokeneensa jotain samaa.
keskiviikko, 18. lokakuu 2006