Voi
olla, että minun pitäisi kohta perustaa neuleblogi, sillä olen alkanut
harrastaa kutomista. Harmi, ettei minulla vieläkään ole kameraa, sain
nimittäin yhden villapaidan valmiiksi ja sen kuva olisi kyllä
kannattanut julkaista täällä. Kun naapurini näki minut se päällä, hän
sanoi heti että ai, olet kutonut itse villapaidan, sen muuten huomaa heti. Tiedän näyttäväni mielenterveyskuntoutujalta, mutta se ei haittaa mitään.
Nuorena tein monimutkaisia kirjoneulevillapaitoja joiden mallit
suunnittelin itse. Niissä saattoi olla kymmentäkin eri väriä. Kaverit
ostivat niitä ja jopa pitivät niitä yllään. Siihen aikaan lankoja
myytiin kaikkialla ja niitä oli vaikka minkä värisiä. En tiedä mihin
kaikki lankakaupat ovat kadonneet, supermarketeista ei enää löydä
kunnollisia lankahyllyjä, mutta ei sen ole niin väliäkään koska olen
liikkeellä aika matalalla profiililla. Tässä puserossa joka minulla on
nyt ylläni, on siniharmaita ja sinisiä noin sentin levyisiä raitoja. Se
on kudottu paksuilla puikoilla. Silmukoita luodessani olin vähän turhan
pessimistinen ja paita on niin leveä että sen sisälle ihan
liioittelematta mahtuisi kaksi minua. Se on myös vastaavasti hiukan
turhan lyhyt, koska pelkäsin lankojen loppuvan kesken ja toisaalta myös
kyllästyin kutomiseen. Mutta tietystä kotikutoisuudesta ja
mittasuhteiden epäsuhdasta huolimatta olen nyt pitänyt puseroa
ylläni monta päivää ja huomaan viihtyväni siinä päivä päivältä yhä
paremmin. En muista milloin viimeksi jokin vaatekappale olisi tuottanut
minulle niin paljon iloa kuin tämä villapaita. Tämä symboloi uutta
alkua ja yleistä elpymistä.
Olen ollut merkillisen hilpeä
vaikka on kylmää, liukasta, tuulista ja pimeää. Minä vain hyräilen.
Askelet ovat kevyet kun riennän kaupungilla ja jakelen
vastaantulijoille ylimääräisiä hymyjä. En ole lääkkeissä enkä
muissakaan aineissa. Työt eivät erityisesti suju, mutta olen silti
iloinen. Mietin mahdanko minä vielä joskus saada jonkin
käsikirjoituksen valmiiksi. Jotenkin se ei tunnu kauhean olennaiselta,
vaikka sen pitäisi kyllä tuntua olennaiselta koska se on aika
olennaista. Siinä mielessä merkit ovat nyt paremmat, että pystyn taas
keskittymään kirjoittamiseen.
Eilen ostin lisää lankoja.
Teen toisen raitapaidan, mutta nyt käytän neljää eri väriä. Jos tämä
menee putkeen, niin seuraavaan paitaan keksin ehkä jo jotain kuvioita.
Koko eilisen illan istuin sohvalla ja kudoin. En ajatellut mitään, en
kaivannut mitään, minä vain kudoin. Niin niin, minut ehkä kannattaisi
viedä hoitoon, mutta eivät ne ota minua mihinkään, ei niillä ole tilaa.
lauantai, 4. marraskuu 2006