-Se teidän kissa, se minkä jätitte tänne hoitoon, se ei syö eikä liiku, ei ole liikkunut moneen päivään, anoppi sanoi.
 Leena rutisti puhelinta korvaa vasten.
-Se pitäisi varmaan viedä sitten eläinlääkäriin, hän sanoi.
 Ajatukset risteilivät päässä. Tilillä ei ollut kuin parikymmentä euroa ja sairauspäivärahat olisivat tilillä vasta viikon kuluttua. Eikä peruspäivärahoilla juuri eläinlääkärilaskuja muutenkaan makseltaisi.
-Eläinlääkäriin? Ei täkäläinen eläinlääkäri taida hoitaa lemmikkieläimiä, se hoitaa vain sikoja ja sellaisia, anoppi sanoi. -Niin että mitä sen kissan kanssa nyt tehdään? 
-Mutta kai nyt sieltä maaltakin sentään löytyy eläinlääkäri joka hoitaa kissoja? 
-En minä tiedä, anoppi sanoi. -Täällä ei ole tapana viedä kissoja eläinlääkäriin. 
-Niin mutta...
-Minä vain soitin, että tiedät. Eläin kärsii eikä sellaista ole mukava katsella.
 
Leena meni herättämään Niiloa. Se nukkui niin kuin nykyään aina. Hän kertoi mitä anoppi oli sanonut. Heidän oli ollut pakko viedä kissa anopille hoitoon, koska vuokraisäntä oli   keksinyt, ettei suvainnut kissoja asunnossa. Oli sanonut, että tulee häätö jos se kissa vielä ensi viikolla on siellä. Heillä ei ollut oikein varaa hankkia häätöä tässä vaiheessa kun Leena oli sairauslomalla ja Niilon opinnot muuten jumissa. Oli parempi olla vain hissun kissun, vaikka Leenan olikin niin vaikea elää ilman kissaa. Kissa oli tärkeä, se rakasti häntä. Oli ollut raskasta viedä kissa anopin luokse, vaikka sinnehän se hyvin sopi, maalaistaloon.

Niilo ei keksinyt kissa-asiaan minkäänlaista ratkaisua. Ei hän edes viitsinyt juuri pohtia asiaa, hänellä oli suurempiakin murheita. Hän oli jättänyt menemättä tenttiin jo kolmannen kerran peräkkäin. Voi olla ettei opinnoista tulisi mitään. Leenankaan opinnoista ei todennäköisesti tulisi ikinä mitään. Ei paljon huvittanut miettiä tulevaisuutta ja yksi kipeä kissa oli konkurssin keskellä pikkujuttu.

Leena soitteli tuttavilleen. Ne joilla oli ajokortti ja auto, olivat kiireisiä, viikonlopun ohjelmatkin sovittuna, ei ollut aikaa lähteä hakemaan kissaa maalta. Lopulta Leena sai kiinni yhden kouluaikaisen kaverinsa joka lupasi lähteä viikonloppuna hakemaan kissaa. Leena sanoi kiitos kiitos ja ryhtyi tilaamaan eläinlääkäriä sille päivälle. Saatuaan asian hoitoon tuli anopilta puhelu. Kissa oli kuollut.

Joskus myöhemmin he menivät käymään Niilon kotona. Anoppi oli iloinen. Kertoi kukkamaista, kellarinpuhdistuksesta, fasaaneista jotka lisääntyivät vuosi vuodelta. Leenalla pyöri mielessä, että mihin kissa oli haudattu, mutta hän pelkäsi että alkaisi itkeä, joten hän tyytyi istumaan kahvipöydässä ja nieleksimään väkevää kahvia samassa tahdissa muiden kanssa.

He viipyivät siellä kaksi vuorokautta, eikä kukaan ottanut  kissa-asiaa esille. Vasta sitten kun he istuivat junassa ja olivat palaamassa takaisin, Niilo sanoi: Minä luulen, että isä tappoi kissan.
-Puhuitko sinä niiden kanssa?
-En. Mutta minä luulen, että niin hän varmaan teki.

Leena painoi ohimon junan viileää ikkunaa vasten ja ajatteli kissaa. Miten sen lämmin, hyrisevä olemus oli nyt kylmennyt. Se maatuisi ulkorakennuksen takana, siellä minne appiukko oli aina haudannut kaikki tappamansa kissanpennut, kanat, kanit ja mitä milloinkin nyt oli ollut tarve päästää päiviltä. Siellä jossain se oli. Leenaa suretti ettei hän ollut koskaan pystynyt antamaan kissalle nimeä. Hän oli aina vain kutsunut sitä kissaksi. Ehkä hän oli jo hakiessaan sen emonsa luota tajunnut, ettei hän pystyisi puolustamaan sitä, ettei hän pystyisi pitämään siitä huolta, ettei hänestä vain olisi sellaiseen.