Aina
joskus lehdissä esitellään jotain tuntemattomaksi jäänyttä kirjailijaa
ja päivitellään miksi siitä ei missään puhuta. Olen aina lukenut
noita juttuja ajatellen, että olisi jotenkin tylsää tulla tunnetuksi
kirjailijana jota kukaan ei tunne. Onneksi tietysti yhden lehtijutun
perusteella kenestäkään ei tule kovin tunnettua ja kirjailija jonka
tuntemattomuus on hänen suurin myyntivalttinsa, on lehtijutun jälkeen
todennäköisesti pian yhtä tuntematon kuin ennenkin. Nyt sitten
kustantaja ystävällisesti lähetti minulle pari lehtijuttua, joista
toinen on ollut heinäkuussa Seurassa. Siinä Leena Lehtolainen kehuu
kirjaani Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin. Ja toimittaja on
pistänyt Leenan kuvan viereen minun pärstäni ja siinä alla on teksti: Kirsti Ellilän tuotanto on kollega Leena Lehtolaisen mielestä jäänyt turhan vähälle huomiolle.
Oi voi, siitäs sain. Onneksi minulla on nykyään tämä zen-vaikutteinen
jesuiittamainen maailmankatsomus jonka mukaan kaikki mitä tapahtuu, on
meidän parhaaksemme, ihmisen tehtävä on vain ymmärtää se, joten kaipa
minä tämän sulatan.
Aamulehdessä oli herttainen arvostelu Iiriksestä otsikolla Oudokki
perkaa myyttejä. Satakunnan kansan arvostelussahan kirjaani
kauhisteltiin, mutta Tiina Ahokkaan mielestä kuvaan "hienosti
syrjäänvetäytyviä tai ulkopuolelle suljettuja nuoria. Yksinäisiä
lintuja ei psykologisoida puhki, eikä heistä tehdä avuttomia
reppanoita." Hän toteaa myös, että romaanieni päähenkilöt ovat usein
marginaalissa. Jollain tavalla varmaan kyllä. Kun Satakunnan
arvostelija valitti, etten anna nuorille mitään toivoa vaan annan
heidän hukkua ongelmiinsa, on tämä arvostelija ymmärtänyt mistä
kirjassa on kysymys: "Kolmen yksinäisen kohtaaminen tekee jokaisesta
hiukan vahvemman." Aivan niin. Mutta vain hiukan, tässä vajavaisessa
maailmassa kun elämme.
torstai, 16. marraskuu 2006