Minäkin olin joskus addikti, vedin blogeja kaksin käsin. Olin jo unohtanut sen, mutta asia tuli mieleen kun luin miten Saara avautui
muutama päivä sitten. Minä jäin luullakseni internetkoukkuun joskus
keväällä 2000. Se alkoi aivan viattomasti jostain kommentista jonka
heitin Rihmastoon. Yhtäkkiä olin suuna päänä kaikkialla ja menetin
mielenrauhani milloin kenenkin kirjallisen neron mielenliikahdusten
vuoksi. Vainoharhaiset kuvitelmat levisivät kulovalkean tavoin ja aika
menikin rattoisasti puidessa kuka sanoi mitä ja mitä hän sillä
oikeastaan perimmältään tarkoitti vai tarkoittiko mitään.
Keskustelupalstahulluuteen verrattuna oma blogi tuntui suloiselta
suvannolta, mutta överit tuli silti vedettyä monta kertaa. Oli niin
paljon mielenkiintoisia blogeja joiden kirjoittajille piti päästä
sanomaan mitä mieltä olin heidän käsittelemistään aiheista. Ikään kuin
sillä nyt olisi minkään valtakunnan merkitystä kenellekään.
Luulin, että olisin lopun ikääni addikti. Luulin, että minulle olisi
vain kaksi vaihtoehtoa, joko vedän liikaa, tai en vedä lainkaan, mutta
nyt olen huomannut parantuneeni. Minusta on tullut kohtuukäyttäjä. Se
on uskomatonta. Tuntuu hyvältä, kun minä hallitsen blogiani eikä
blogini hallitse minua, mutta muutokseen silti liittyy myös tiettyä
surua. Huomaan jääväni ulkopuolelle kaikesta sellaisesta, mikä ennen
oli myös hauskaa, vaikka se tietenkin oli myös rasittavaa. En enää
hanki addrenaliinipiikkejäni suuttumalla milloin mistäkin
virtuaalisesta älynväläyksestä joka silmiini sattuu, nyt minä vain
kudon villapaitoja buddhamaisen tyynesti. Se on huojentavaa, mutta
samalla tuntuu kuin minulle olisi huomaamatta suoritettu jonkinlainen
lobotomia. Ehkä minulle onkin suoritettu huomaamattani lobotomia.
Täytyy mennä peilin ääreen tutkimaan ohimoitani, näkyykö hiusrajan
tuntumassa pieni punainen arpi.
maanantai, 6. marraskuu 2006