Minäkin olin joskus addikti, vedin blogeja kaksin käsin. Olin jo unohtanut sen, mutta asia tuli mieleen kun luin miten Saara avautui muutama päivä sitten. Minä jäin luullakseni internetkoukkuun joskus keväällä 2000. Se alkoi aivan viattomasti jostain kommentista jonka heitin Rihmastoon. Yhtäkkiä olin suuna päänä kaikkialla ja menetin mielenrauhani milloin kenenkin kirjallisen neron mielenliikahdusten vuoksi. Vainoharhaiset kuvitelmat levisivät kulovalkean tavoin ja aika menikin rattoisasti puidessa kuka sanoi mitä ja mitä hän sillä oikeastaan perimmältään tarkoitti vai tarkoittiko mitään. Keskustelupalstahulluuteen verrattuna oma blogi tuntui suloiselta suvannolta, mutta överit tuli silti vedettyä monta kertaa. Oli niin paljon mielenkiintoisia blogeja joiden kirjoittajille piti päästä sanomaan mitä mieltä olin heidän käsittelemistään aiheista. Ikään kuin sillä nyt olisi minkään valtakunnan merkitystä kenellekään.

Luulin, että olisin lopun ikääni addikti. Luulin, että minulle olisi vain kaksi vaihtoehtoa, joko vedän liikaa, tai en vedä lainkaan, mutta nyt olen huomannut parantuneeni. Minusta on tullut kohtuukäyttäjä. Se on uskomatonta. Tuntuu hyvältä, kun minä hallitsen blogiani eikä blogini hallitse minua, mutta muutokseen silti liittyy myös tiettyä surua. Huomaan jääväni ulkopuolelle kaikesta sellaisesta, mikä ennen oli myös hauskaa, vaikka se tietenkin oli myös rasittavaa. En enää hanki addrenaliinipiikkejäni suuttumalla milloin mistäkin virtuaalisesta älynväläyksestä joka silmiini sattuu, nyt minä vain kudon villapaitoja buddhamaisen tyynesti. Se on huojentavaa, mutta samalla tuntuu kuin minulle olisi huomaamatta suoritettu jonkinlainen lobotomia. Ehkä minulle onkin suoritettu huomaamattani lobotomia. Täytyy mennä peilin ääreen tutkimaan ohimoitani, näkyykö hiusrajan tuntumassa pieni punainen arpi.