Eilen oli se tyttökirjaseminaari Tampereella. Kudoin puolimetriä kaulahuivia seminaarin aikana. Lupasin kai kertoa täällä miksi kirjoitan tyttökirjoja, vaikka suhteeni niihin onkin ollut aika ohut.

Minä näen usein unia ihmisistä jotka olen tavannut viimeksi joskus vuosikymmeniä sitten tai sitten paikoista joissa olen liikkunut kauan sitten. Samat ihmiset ja paikat tunkevat uniini uudestaan ja uudestaan ilman että ymmärrän miksi. Sanotaan, että jos toistuvasti näemme unia joistain ihmisistä tai paikoista, se tarkoittaa että nämä asiat liittyvät joihinkin sellaisiin elämämme kysymyksiin, joita emme ole osanneet ratkoa, joita emme välttämättä ole edes tiedostaneet, mutta joiden tiedostaminen ja ratkaiseminen olisi elämämme kannalta olennaista. Nuo unissa kummittelevat ihmiset ja paikat eivät ehkä sinänsä ole olleet meille koskaan tärkeitä, mutta ne liittyvät joihinkin tärkeisiin asioihin, ehkäpä jonkin freudilaisen assosiaatioketjun kautta. Tällaisilla unissa toistuvasti seikkailevilla ihmisillä ja paikoilla siis on minulle viesti, ne yrittävät muistuttaa minua jostain sellaisesta jonka olen unohtanut, mutta jota minun ei oikeastaan olisi kannattanut unohtaa. Vasta sitten kun tiedostan mikä viesti unellani on, voin päästä rauhaan näistä kummittelevista ihmisistä ja paikoista.

Kun olen miettinyt omaa kirjoittamistani, olen ajatellut, että kysymys on jostain samansisältöisestä asiasta kuin tuossa unijutussa. Nuoret ihmiset kiinnostavat minua, mutta he kiinnostavat minua sen vuoksi että minulle itselleni on nuoruudessa tapahtunut tai toisaalta jäänyt tapahtumatta jotain olennaisen tärkeitä asioita, enkä voi saada rauhaa ennen kuin ymmärrän mistä on ollut kysymys. Koska järjenjuoksuni on niin sidoksissa konkretiaan enkä kykene abstraktiin ajatteluun, minun on pakko luoda näitä nuoria romaanihenkilöitä ja simuloida heidän avullaan muinaista itseäni. Kun simpukka kehittää helmen hiertävän kivensirun ympärille, minä kehitän näitä kirjoja, jotka valitettavasti eivät aina ole helmiä, mutta jonkinlaisia möhkäleitä kumminkin. Minulle kirjoittaminen on siis ensisijassa pyrkimystä ymmärtää itseäni, mutta sitä kautta myös muita. Ja kirjoittaminen on aina kurottautumista kohti muita ihmisiä, välimatkan kuromista, jos ei nyt suorastaan umpeen, niin kuitenkin pienemmäksi.

Seminaarissa pölötin paljon enemmänkin, mutta tämä oli se juttu minkä näin unessa.