Eilen
oli se tyttökirjaseminaari Tampereella. Kudoin puolimetriä kaulahuivia
seminaarin aikana. Lupasin kai kertoa täällä miksi kirjoitan
tyttökirjoja, vaikka suhteeni niihin onkin ollut aika ohut.
Minä näen usein unia ihmisistä jotka olen tavannut viimeksi joskus
vuosikymmeniä sitten tai sitten paikoista joissa olen liikkunut kauan
sitten. Samat ihmiset ja paikat tunkevat uniini uudestaan ja uudestaan
ilman että ymmärrän miksi. Sanotaan, että jos toistuvasti näemme unia
joistain ihmisistä tai paikoista, se tarkoittaa että nämä asiat
liittyvät joihinkin sellaisiin elämämme kysymyksiin, joita emme ole
osanneet ratkoa, joita emme välttämättä ole edes tiedostaneet, mutta
joiden tiedostaminen ja ratkaiseminen olisi elämämme kannalta
olennaista. Nuo unissa kummittelevat ihmiset ja paikat eivät ehkä
sinänsä ole olleet meille koskaan tärkeitä, mutta ne liittyvät
joihinkin tärkeisiin asioihin, ehkäpä jonkin freudilaisen
assosiaatioketjun kautta. Tällaisilla unissa toistuvasti seikkailevilla
ihmisillä ja paikoilla siis on minulle viesti, ne yrittävät muistuttaa
minua jostain sellaisesta jonka olen unohtanut, mutta jota minun ei
oikeastaan olisi kannattanut unohtaa. Vasta sitten kun tiedostan mikä
viesti unellani on, voin päästä rauhaan näistä kummittelevista
ihmisistä ja paikoista.
Kun olen miettinyt omaa
kirjoittamistani, olen ajatellut, että kysymys on jostain
samansisältöisestä asiasta kuin tuossa unijutussa. Nuoret ihmiset
kiinnostavat minua, mutta he kiinnostavat minua sen vuoksi että minulle
itselleni on nuoruudessa tapahtunut tai toisaalta jäänyt tapahtumatta
jotain olennaisen tärkeitä asioita, enkä voi saada rauhaa ennen kuin
ymmärrän mistä on ollut kysymys. Koska järjenjuoksuni on niin
sidoksissa konkretiaan enkä kykene abstraktiin ajatteluun, minun on
pakko luoda näitä nuoria romaanihenkilöitä ja simuloida heidän avullaan
muinaista itseäni. Kun simpukka kehittää helmen hiertävän kivensirun
ympärille, minä kehitän näitä kirjoja, jotka valitettavasti eivät aina
ole helmiä, mutta jonkinlaisia möhkäleitä kumminkin. Minulle
kirjoittaminen on siis ensisijassa pyrkimystä ymmärtää itseäni, mutta
sitä kautta myös muita. Ja kirjoittaminen on aina kurottautumista kohti
muita ihmisiä, välimatkan kuromista, jos ei nyt suorastaan umpeen, niin
kuitenkin pienemmäksi.
Seminaarissa pölötin paljon enemmänkin, mutta tämä oli se juttu minkä näin unessa.
keskiviikko, 15. marraskuu 2006