Kreikan kielessä on kaksi aikaa merkitsevää sanaa, kronos ja kairos. Kronoksen tunnemme hyvin. Kronos on sitä mitä kello ja kalenterit  mittaavat, mitä ne jakavat täsmällisiin hetkiin.

Kairos  viittaa toisenlaiseen, laadulla ja sisällöllä ladattuun hetkeen jossa purkautuu esiin todellisuus, jonka jälkeen mikään ei enää ole niin kuin ennen. Se on kyllä saattanut hiljalleen latautua ja kypsyä kronoksen kätkössä, mutta kun kairos koittaa, maailmaan syntyy uusi sisältö, joskus suuri lupaus, joskus uhka. Kun atomipommi tuhosi Hirosiman, ihmiskunnan kairos-hetki oli oikeastaan koettu jo kolme viikkoa aikaisemmin, jolloin koepommi laukaistiin Uuden Meksikon autiomaassa. Silloin ihmisillä olisi ollut vielä mahdollisuus havahtua, tajuta etteivät oikeastaan haluakaan astua tälle tielle. Mutta he eivät havahtuneet ja pommi pudotettiin Hirosimaan.

Jokaisen ihmisen elämässä on hetkiä, joista avautuu ovia uuteen maailmaan, parempaan tai huonompaan. Mutta jos ihmisellä on kiire, voi käydä niin että hänen arviokykynsä herpaantuu ja hän ei erota hetkeä johon kannattaa tarttua, hetkestä johon kannattaa jättää tarttumatta.

Marja-Riitta Ollila kertoi Turun Sanomien jäähyväiskolumnissaan kokeesta jossa ihmisille kerrottiin, että heidän oli mentävä pitämään luentoa. Toisille kerrottiin, että heillä on kova kiire, toisille annettiin aikaa. Luennoitsijoiden matkan varrelle järjestettiin avuntarvitsija ja tuloksena oli, että kiireiset jättivät avuntarvitsijan pulaan, vähemmän kiireiset pysähtyivät auttamaan.

Minut tämä pisti ajattelemaan. Ihminen on tilannesidonnainen. Kuka tahansa meistä voi olla laupias samarialainen, mikäli meillä vain on aikaa. Nyt vuoden vedellessä viimeisiään ajatukset harhailevat jo kohti tulevaa vuotta. Toivon, että osaan  tarttua omaan kairokseeni ja astua sen kautta uuteen, parempaan todellisuuteen.