Kreikan
kielessä on kaksi aikaa merkitsevää sanaa, kronos ja kairos. Kronoksen
tunnemme hyvin. Kronos on sitä mitä kello ja kalenterit
mittaavat, mitä ne jakavat täsmällisiin hetkiin.
Kairos
viittaa toisenlaiseen, laadulla ja sisällöllä ladattuun hetkeen jossa
purkautuu esiin todellisuus, jonka jälkeen mikään ei enää ole niin kuin
ennen. Se on kyllä saattanut hiljalleen latautua ja kypsyä kronoksen
kätkössä, mutta kun kairos koittaa, maailmaan syntyy uusi sisältö,
joskus suuri lupaus, joskus uhka. Kun atomipommi tuhosi Hirosiman,
ihmiskunnan kairos-hetki oli oikeastaan koettu jo kolme viikkoa
aikaisemmin, jolloin koepommi laukaistiin Uuden Meksikon autiomaassa.
Silloin ihmisillä olisi ollut vielä mahdollisuus havahtua, tajuta
etteivät oikeastaan haluakaan astua tälle tielle. Mutta he eivät
havahtuneet ja pommi pudotettiin Hirosimaan.
Jokaisen
ihmisen elämässä on hetkiä, joista avautuu ovia uuteen maailmaan,
parempaan tai huonompaan. Mutta jos ihmisellä on kiire, voi käydä niin
että hänen arviokykynsä herpaantuu ja hän ei erota hetkeä johon
kannattaa tarttua, hetkestä johon kannattaa jättää tarttumatta.
Marja-Riitta Ollila kertoi Turun Sanomien jäähyväiskolumnissaan
kokeesta jossa ihmisille kerrottiin, että heidän oli mentävä pitämään
luentoa. Toisille kerrottiin, että heillä on kova kiire, toisille
annettiin aikaa. Luennoitsijoiden matkan varrelle järjestettiin
avuntarvitsija ja tuloksena oli, että kiireiset jättivät
avuntarvitsijan pulaan, vähemmän kiireiset pysähtyivät auttamaan.
Minut tämä pisti ajattelemaan. Ihminen on tilannesidonnainen. Kuka
tahansa meistä voi olla laupias samarialainen, mikäli meillä vain on
aikaa. Nyt vuoden vedellessä viimeisiään ajatukset harhailevat jo kohti
tulevaa vuotta. Toivon, että osaan tarttua omaan kairokseeni ja
astua sen kautta uuteen, parempaan todellisuuteen.
keskiviikko, 27. joulukuu 2006