Katsoin äsken telkusta dalai laman haastattelun. Ihmisen älykkyys yhtyneenä hänen kykyynsä tuntea myötätuntoa on  dalai laman mielestä ihmisyyden ydin. Eläimetkin kykenevät myötätuntoon, mutta vain rajallisesti. Vain ihmisellä on kyky tuntea rajatonta myötätuntoa.

Myötätunnon dalai lama ulottaa ilman minkäänlaisia epäilyksiä myös vihollisiin, mikä tietysti on tuttu ajatus myös kristityille. Hän kertoi munkkiystävästään joka oli kulttuurivallankumouksen jälkeen viettänyt 18 vuotta kiinassa vankileirillä ja kertoi jossain vaiheessa pelänneensä, että menettäisi kykynsä tuntea myötätuntoa kiinalaisia vallanpitäjiä kohtaan. Dalai lama pystyi silmät kirkkaina sanomaan aivan itsestäänselvyytenä, että vaikka tietenkin tuomitsee kiinalaisten tekemät hirmuteot Tiibetissä, hän tuntee heitä kohtaan vankkumatonta myötätuntoa. On hänen mielestään olennaisen tärkeä erottaa toisistaan teko ja teon tekijä.

Dalai lama toivoi, että koulutusjärjestelmässä huomioitaisiin älyn kehittämisen lisäksi myös hyvän sydämen, myötätunnon kehittäminen, sekin nimittäin vaatii ponnistelua. Myötätunnon ja älyn pitää toimia yhdessä. Ihmisen pitää ymmärtää, että hänen onnensa ja muiden ihmisten onni ovat riippuvaisia toisistaan. On järjetöntä toimia itsekkäästi ja ajaa pelkästään omaa etuaan, koska lopulta se koituu itselle turmioksi.

Ihmisen elämän tarkoitus on kokea iloa ja onnea ja tehdä jotain mikä on merkityksellistä itselle ja muille. Vääjäämättömiä asioita on turha murehtia, kuten sitä että ihminen vanhenee, sairastuu ja kuolee. Se kuuluu elämään, se pitää hyväksyä. Dalai lama vertasi elämäänsä mereen, pinnalla voi olla kaikenlaista kuohua, mutta syvällä pinnan alla meri on hiljainen ja tyyni. Hän sanoi, ettei pelkää vanhenemista, sairautta eikä kuolemaa koska se kuitenkin jossain vaiheessa tapahtuu. Hän nauroi iloisesti, ehkä hivenen ironisesti, mutta vain hivenen. Niin hivenen, että ostin hänen joulusaarnansa siltä istumalta.