Lähetin mieheni kauppaan ja käskin ostaa minulle halvimman mahdollisen kännykän. Hän viipyi kaupassa aika monta tuntia ja kun hän tuli sieltä, hän kantoi sisälle television, digipoksin, dvd:n, stereot, digikameran ja sen halvan kännykän. No siis olihan meillä tietysti ollut puhetta, että kodin elektroniikka pitäisi vissiin uusia, kun kaikki laitteet ovat pitkälti toistakymmentä vuotta vanhoja ja reistailevat, mutta kyllä minä silti nikottelin kun näin sen lastin. Vaan kyllä oli halpaa.

Kännykkä on yksinkertaisinta laatua, mutta siitä huolimatta ehdin jo polttaa päreeni sen kanssa. Yritän selata luetteloa ja päädyn aina soittamaan Aapolle. Minulle ei ole mitään asiaa Aapolle, enkä haluaisi häiritä häntä toistuvilla puheluillani. Halusin oikeastaan poistaa koko Aapon luettelosta, mutta nyt en uskalla enää koskea luetteloon, koska pelkään että minä kuitenkin painan taas väärää nappia ja soitan
taas Aapolle. En tiedä mikä siinä on, että painanpa mitä nappia tahansa, niin aina se Aapo on siinä edessä.

Tämä on nyt ihan turhaa rutinaa, mutta rutisen kuitenkin koska tämä on jotenkin niin väärin. Ennen vanhaan riitti kun lapsena opettelin kerran käyttämään puhelinta. Sitten minä sain ihan samoilla taidoilla käyttää sitä puhelinta vuosikymmenet. Mutta nyt kun puhelimen käyttöikä on näköjään sellaiset 2-3 vuotta niin aina kun ostan uuden, joudun opettelemaan sen käyttämistäkin ja se on kerta kerralta hankalampaa. 

Ja se digikamera, voi hyvänen aika sentään. No sain minä sen akun ladattua. Kuviakin olen näppäillyt, mutta minulle ei ole vielä valjennut että kuinka minä saan ne kuvat toistettua puhumattakaan että osaisin ladata niitä tietokoneelle ja esitellä täällä blogissani. Mutta voin sanoa, että kotini näyttää kameran näytöllä jotenkin kodikkaalta kyllä.

On miehelläkin ollut television kanssa ongelmia. Hän painoi vahingossa jotain väärää nappia ja nyt televisiomme näyttää kaikki tekstit valkovenäjäksi.