Lähetin
mieheni kauppaan ja käskin ostaa minulle halvimman mahdollisen
kännykän. Hän viipyi kaupassa aika monta tuntia ja kun hän tuli sieltä,
hän kantoi sisälle television, digipoksin, dvd:n, stereot, digikameran
ja sen halvan kännykän. No siis olihan meillä tietysti ollut puhetta,
että kodin elektroniikka pitäisi vissiin uusia, kun kaikki laitteet
ovat pitkälti toistakymmentä vuotta vanhoja ja reistailevat, mutta
kyllä minä silti nikottelin kun näin sen lastin. Vaan kyllä oli halpaa.
Kännykkä on yksinkertaisinta laatua, mutta siitä huolimatta
ehdin jo polttaa päreeni sen kanssa. Yritän selata luetteloa ja päädyn
aina soittamaan Aapolle. Minulle ei ole mitään asiaa Aapolle, enkä
haluaisi häiritä häntä toistuvilla puheluillani. Halusin oikeastaan
poistaa koko Aapon luettelosta, mutta nyt en uskalla enää koskea
luetteloon, koska pelkään että minä kuitenkin painan taas väärää nappia
ja soitan taas Aapolle. En tiedä mikä siinä on, että painanpa mitä nappia tahansa, niin aina se Aapo on siinä edessä.
Tämä on nyt ihan turhaa rutinaa, mutta rutisen kuitenkin koska tämä on
jotenkin niin väärin. Ennen vanhaan riitti kun lapsena opettelin kerran
käyttämään puhelinta. Sitten minä sain ihan samoilla taidoilla käyttää
sitä puhelinta vuosikymmenet. Mutta nyt kun puhelimen käyttöikä on
näköjään sellaiset 2-3 vuotta niin aina kun ostan uuden, joudun
opettelemaan sen käyttämistäkin ja se on kerta kerralta
hankalampaa.
Ja se digikamera, voi hyvänen aika
sentään. No sain minä sen akun ladattua. Kuviakin olen näppäillyt,
mutta minulle ei ole vielä valjennut että kuinka minä saan ne kuvat
toistettua puhumattakaan että osaisin ladata niitä tietokoneelle ja
esitellä täällä blogissani. Mutta voin sanoa, että kotini näyttää
kameran näytöllä jotenkin kodikkaalta kyllä.
On miehelläkin ollut television kanssa ongelmia. Hän painoi vahingossa
jotain väärää nappia ja nyt televisiomme näyttää kaikki tekstit
valkovenäjäksi.
perjantai, 29. joulukuu 2006