Intialaisissa veda-kirjoituksissa kerrotaan, että maailma on syntynyt Jumalan uloshengityksestä. Sisäänhengittäessään Jumala vetää takaisin itseensä sitä, minkä on hengittänyt ulos. Jumala on kuin äiti, ensin hän kantaa sikiötä sisällään, sitten hän työntää sen ulos ja sen jälkeen painaa rintaa vasten. Sama ulostyöntämisen ja uudestaan lähelle vetämisen prosessi luo ja ylläpitää maailmaa koko ajan. Kun hengitän ulos, luovutan itseni pois, kun hengitän sisään, täytyn jälleen elämästä. Hengityksen kautta osallistun elämään joka virtaa kaiken läpi.

Hengitys symboloi riippuvuuttani, olen riippuvainen hapesta. Olen tottunut ajattelemaan että happi on itsestäänselvyys, mutta näinhän asia ei tietenkään ole, sen pitäisi olla selvää näinä aikoina kun puhdas hengitysilma alkaa olla ylellisyyttä johon kenelläkään ei ole varaa.

Minun on pakko hengittää. Se käy yleensä automaattisesti, se on jotain mikä minussa tapahtuu, aivan kuin joku hengittäisi minussa. Kuitenkin hengitystä on mahdollista myös säädellä. Muistan miten lapsena makasin sängyssäni ja yritin tehdä itsemurhaa lopettamalla hengittämisen. Oli raivostuttava huomata, etteivät tahdonvoimat riittäneet, halu saada happea ja säilyä elossa oli suurempi kuin halu rangaista epäoikeudenmukaisiksi koettuja vanhempia kuolemalla.

Cicero sanoo "Ainoastaan rentoutuneella ihmisellä on todella luovaa voimaa, ja hänen ajatuksensa tulevat kuin salamat." Minun ajatukseni eivät kyllä tule kuin salamat, mutta olen oppinut luovuttamaan itseäni pois ja siitä on ollut seurauksena rentoutta ja iloa. Kun pieni minäni ei enää jatkuvasti terrorisoi minua, voin keskittyä kaikkeen siihen mitä ympärillä tapahtuu ja yhtäkkiä olenkin hyvin vapaa.