Olin
sellaisessa tilaisuudessa missä vanhat ihmiset muistelivat lapsuuttaan.
He kertoivat, miten ennen vanhaan (tämä taisi tarkoittaa 40-lukua)
lapset ja nuoret olivat erilaisia kuin nykyään, koska silloin tehtiin
kyllä kiusaa, mutta ei rikottu mitään. Nykyään sen sijaan rikotaan
kaikkea ja se on paha. Entisajan lapset vain soittelivat pirunvilua
entisen ilotytön akkunan alla tai kiusasivat omituisen näköistä
radanvartijaa viemällä potkukelkan raiteille.
Ne
olivat tietenkin hauskoja muisteluksia. Vanha ilotyttökin oli suuttunut
kerran niin pahasti, että oli ajanut poikia kirveen kanssa takaa pitkin
Portsaa. Minä nauroin muiden mukana. Vasta jälkeen päin tulin
ajatelleeksi, miten kummallinen ja sitkeä huvi se on ollut, että
poikkeavia, marginaaliin joutuneita on avoimesti kiusattu ja se on
ollut yleisesti hyväksyttyä.
Nykyään tällaista avointa kiusaamista ei enää taideta suvaita.
Poikkeavat saavat kulkea rauhassa, mitä nyt joku joskus voi katsoa
vähän pitkään ja lapsi osoitella sormella. Sen sijaan bussipysäkit ja
aidat ja pyörätelineet ja puistonpenkit ovat jatkuvasti
vaaravyöhykkeessä. Onko näillä asioilla jokin yhteys? Kun ihmisiä ei
enää saa niin näkyvästi kiusata, pitää rikkoa esineitä?
torstai, 7. joulukuu 2006