Olin sellaisessa tilaisuudessa missä vanhat ihmiset muistelivat lapsuuttaan. He kertoivat, miten ennen vanhaan (tämä taisi tarkoittaa 40-lukua) lapset ja nuoret olivat erilaisia kuin nykyään, koska silloin tehtiin kyllä kiusaa, mutta ei rikottu mitään. Nykyään sen sijaan rikotaan kaikkea ja se on paha. Entisajan lapset vain soittelivat pirunvilua entisen ilotytön akkunan alla tai kiusasivat omituisen näköistä radanvartijaa viemällä potkukelkan raiteille.

Ne olivat tietenkin hauskoja muisteluksia. Vanha ilotyttökin oli suuttunut kerran niin pahasti, että oli ajanut poikia kirveen kanssa takaa pitkin Portsaa. Minä nauroin muiden mukana. Vasta jälkeen päin tulin ajatelleeksi, miten kummallinen ja sitkeä huvi se on ollut, että poikkeavia, marginaaliin joutuneita on avoimesti kiusattu ja se on ollut yleisesti hyväksyttyä.

Nykyään tällaista avointa kiusaamista ei enää taideta suvaita. Poikkeavat saavat kulkea rauhassa, mitä nyt joku joskus voi katsoa vähän pitkään ja lapsi osoitella sormella. Sen sijaan bussipysäkit ja aidat ja pyörätelineet ja puistonpenkit ovat jatkuvasti vaaravyöhykkeessä. Onko näillä asioilla jokin yhteys? Kun ihmisiä ei enää saa niin näkyvästi kiusata, pitää rikkoa esineitä?