Olen surullinen sen vuoksi että Saddam hirtettiin. Minusta tuntuu, että taas on kuljettu kairos-hetken ohi.

Saddam oli tietysti paha ihminen ja syyllinen yli miljoonan ihmisen kuolemaan, mutta hänen hirttämisensä on jälleen yksi julmuus tässä julmassa maailmassa eikä siis vähennä maailman kokonaisjulmuuden saldoa, vaan lisää sitä. Tietenkin hän on vain yksi hirtetty ihminen, koko ajan kaikkialla kuolee ihmisiä erilaisten julmuuksien vuoksi, joten miksi minä täällä itken Saddamin vuoksi? Varmaan siksi, että hänellä on suuri symboliarvo ja hänen kuolemansakin saa sen vuoksi suuremman painoarvon. Jos häntä olisi kohdeltu inhimillisesti, se olisi kertonut että ihmiskunta kykenee vastoinkäymisistä huolimatta kehittymään ja maailmalla on toivoa. Hänen epäinhimillinen kohtelunsa kertoo, että vaikka haluankin ajatella maailmalla olevan toivoa, se on vähän voipuneempaa, surullisempaa toivoa, kuin ennen hänen kuolemaansa.

Kalsea olo tuli, kun televisiossa kerrottiin miten maailmalla iloitaan Saddamin hirttämisestä. Voisi tietysti ajatella, ettei minulla ole oikeutta sanoa tästä asiasta mitään, kukaan omaiseni ei ole kuollut Saddamin hirmuhallinnon alaisuudessa. Mutta sanon kumminkin. Minusta tämä on surullinen lopetus vuodelle.