Marraskuisen tyttökirjasempan jälkimainingeissa blogikollega Terhi kyseli  lehtijuttua varten miksi luulen, että tyttökirjoista on ruvettu viime aikoina puhumaan enemmän. Se onkin kyllä kiinnostava kysymys, mutta en keksinyt järkevää vastausta. Sen sijaan esitin kysymyksen, joka on polttanut mieltäni pitkään, nimittäin että miksi niistä on tähän asti puhuttu niin vähän? Ja jos niistä on puhuttu, niin miksi puhe on ollut usein niin vähättelevää?

Koska jotenkin olisi minusta loogista, että kirjallisuusalan ihmiset, jotka suurelta osalta ovat naisia, ja ovat todennäköisesti jossain myrskyisän lapsuutensa ja puberteettinsa vaiheissa lukeneet tyttökirjoja, haluaisivat tässä seminaarien luvatussa maassa mahdollisimman paljon ja perusteellisesti keskustella myös tyttökirjoista. Mutta kauhean vähäistähän se on ollut.

Mikä minua on erityisesti kiinnostanut, on naisten taipumus vähätellä niitä kirjoja, joita he ovat aikaisemmin innolla lukeneet, mutta joiden yli he ovat myöhemmin päässeet iän ja järjen lisääntyessä, siis ainakin he usein kokevat yli pääsemisen järjen lisääntymisenä. Monet kirjat, jotka ovat tarjonneet suuria elämyksiä, koetaan jälkikäteen hävettävän naiiveina, nainen siinä tavallaan häpeää samalla itseään naiivina olentona joka on voinut viihtyä niin typerien kirjojen parissa. Ymmärrän simppelien tarinoiden ohikasvamisen kyllä, mutta en niihin kohdistettua jälkikäteistä inhoa. Tämä asennehan näkyy esim. Demin kirjallisuuspalstalla toistuvasti. Tytöt listaavat kirjoja joita inhoavat, ja saattavat mainita lukeneensa niitä pari vuotta sitten silmät sikkarassa innosta. Tämä on minusta jännä piirre ja haluaisin ymmärtää  paremmin mistä siinä on kysymys.

Minä tässä lähestyn taas kestoaihettani, naisten romanttista viihdettä, koska on tarkoitus, että yllätys lätys kirjoittaisin aiheesta Rihmastoon, koska sielläpä ei ehkä ole tätä aihetta vielä käsiteltykään. Niin aika kuluu. Vielä äsken olin Rihmasto-addikti pahimmasta päästä, enkä muuta tehnytkään kuin vouhotin romanttisen viihteen marginaalisuudesta, nyt pääsen elämöimään sinne ja minulle jopa maksetaan. Pelkään muuten, ettei kukaan halua keskustella kanssani näistä asioista siellä. Olisi noloa olla kirjailijavieras, jonka kanssa kukaan ei keskustele. Olen kyllä aika kouliintunut höpisemään itseksenikin, että siinä mielessä ei ole hätää.

Minun piti vielä pohtia millaista voisi olla kirjoittajakoulutus joka tähtäisi kevyen kirjallisuuden tuottamiseen, en tarkoita pelkästään romanttista viihdettä, vaan dekkareita, fantasiaa, niin ja miksei tyttökirjoja, poikakirjoja (eikö sellaisiakin voisi kirjoittaa?) ja että onko sitä jo olemassa Suomessa jossain ja missä laajuudessa, mutta ehkä pitää pohtia asiaa myöhemmin ja mennä katsomaan Voimalaa.