Jostain marketista tarttui mukaan Pianonopettaja, elokuva josta minua fiksummat ovat
jo lausuneet hämmästyttäviä näkemyksiään. Ja tietenkin jo silloin kun
asia oli ajankohtainen. Minulla on yhä suurempia vaikeuksia pysyä
mukana kronoksen virrassa.
Koska käsikirjoitus perustuu
nobelistin, eli Elfriede Jelinekin tekstiin ja pääosassa on
taide-elokuvien luottonäyttelijätär Isabelle Hubbert, jonka sivumennen
sanoen en muista hymyilleen iloisesti yhdessäkään elokuvassa, mikä
pistää miettimään että hymyileekö hän ylipäänsä koskaan ja onko
arvostetun taiteilijan yleensäkään luvallista hymyillä iloisesti, niin
ymmärsin tietysti, että käsissäni on todellinen taidepläjäys.
Jostain syystä ihmismielen synkeimpiin syövereihin sukeltaminen on
synonyymi sanalle taide. Mitä kieroutuneempaa ihmistä kuvataan, sitä
parempi. Siis älkää käsittäkö väärin, elokuva oli mielestäni
kiinnostava. Ihanan ilmeettömän Isabellen silmäluomien värähdykset
olivat mieliinpainuvat, kun hän roolihenkilönsä nahoissa katseli
pornoelokuvaa ja nuuski samalla paperinenäliinaa, johon joku edellinen
katsoja ehkä oli pyyhkinyt eritteitään.
Mutta koko elokuvan
ajan mietin, että miksi tämä elokuva on tehty? Miksi tarina on
kirjoitettu? Miksi meidän on niin tärkeä saada tietää millä eri tavoin
ihmiset voivat kieroutua seksuaalisesti, tai muutenkin.
En
tarkoita tällä sitä, etteikö ihmisten seksuaalisia kieroutumia saisi
esitellä. Ihmettelen vain, miksi olemme niin kiinnostuneita
kieroutumista. Miksi taiteen tehtävä tuntuu pääasiassa olevan vetää viiltoja ihmisyyden herkkään panssariin tavalla, joka ei kosiskele vaan hyökkää ja käy silmille. Kuten eräässä arvostelussa sanotaan.
Onko kosiskelun ainoa vaihtoehto hyökätä ja käydä silmille? Jos
ihmisyyden herkkään panssasiin vedetään viiltoja, tuleeko sieltä aina
paskat silmille? Vai onko tässä taustalla jokin ideologia? Minä väitän,
että tässä on taustalla ideologia, tietynlainen käsitys ihmisyydestä.
tiistai, 9. tammikuu 2007