Jostain marketista tarttui mukaan Pianonopettaja, elokuva josta minua fiksummat ovat jo lausuneet hämmästyttäviä näkemyksiään. Ja tietenkin jo silloin kun asia oli ajankohtainen. Minulla on yhä suurempia vaikeuksia pysyä mukana kronoksen virrassa.

Koska käsikirjoitus perustuu nobelistin, eli Elfriede Jelinekin tekstiin ja pääosassa on taide-elokuvien luottonäyttelijätär Isabelle Hubbert, jonka sivumennen sanoen en muista hymyilleen iloisesti yhdessäkään elokuvassa, mikä pistää miettimään että hymyileekö hän ylipäänsä koskaan ja onko arvostetun taiteilijan yleensäkään luvallista hymyillä iloisesti, niin ymmärsin tietysti, että käsissäni on todellinen taidepläjäys.

Jostain syystä ihmismielen synkeimpiin syövereihin sukeltaminen on synonyymi sanalle taide. Mitä kieroutuneempaa ihmistä kuvataan, sitä parempi. Siis älkää käsittäkö väärin, elokuva oli mielestäni kiinnostava. Ihanan ilmeettömän Isabellen silmäluomien värähdykset olivat mieliinpainuvat, kun hän roolihenkilönsä nahoissa katseli pornoelokuvaa ja nuuski samalla paperinenäliinaa, johon joku edellinen katsoja ehkä oli pyyhkinyt eritteitään.

Mutta koko elokuvan ajan mietin, että miksi tämä elokuva on tehty? Miksi tarina on kirjoitettu? Miksi meidän on niin tärkeä saada tietää millä eri tavoin ihmiset voivat kieroutua seksuaalisesti, tai muutenkin.

En tarkoita tällä sitä, etteikö ihmisten seksuaalisia kieroutumia saisi esitellä. Ihmettelen vain, miksi olemme niin kiinnostuneita kieroutumista. Miksi taiteen tehtävä tuntuu pääasiassa olevan vetää viiltoja ihmisyyden herkkään panssariin tavalla, joka ei kosiskele vaan hyökkää ja käy silmille. Kuten eräässä arvostelussa sanotaan.

Onko kosiskelun ainoa vaihtoehto hyökätä ja käydä silmille? Jos ihmisyyden herkkään panssasiin vedetään viiltoja, tuleeko sieltä aina paskat silmille? Vai onko tässä taustalla jokin ideologia? Minä väitän, että tässä on taustalla ideologia, tietynlainen käsitys ihmisyydestä.