Tänään alkoi Merjan ja
minun kirjoittajarippikoulu. Taisin viskata sen idean ilmaan viime
keväänä joskus, siis että miksi ei yhdistetä kirjoittamista rippikoulun
käymiseen ja Merja onneton tarttui siihen ja tässä sitä nyt sitten
ollaan.
En ole yhtään tyytyväinen suoritukseeni. Ensiksikin jouduin laulamaan
ja soittamaan kitaraa. Kuvittelin, että nuoret riemurinnoin laulaisivat
mukana, niin ettei minun kitinääni ja rämpytystäni edes kuulisi, mutta
enhän minä saanut niitä millään laulamaan. Edes Merja ei saanut
suutansa auki, vaikka erikseen vaadin. Joten minä sain laulaa yksin.
Välillä minä purin epäammattimaisesti jännitystäni ja epävarmuuttani
päivittelemällä, että miksi he eivät laula mukana. "Täytyyhän teidän
nyt tuntea nämä hemmetin veisut, älkää valehdelko minulle ettette muka
tunne senkin umpimieliset kiusankappaleet."
Kirjoittaminen meni kyllä sitten jo paremmin, paitsi että kaikilla
pojilla oli muistinmenetys, he eivät kyenneet edes piirtämään, vaikka
minulla on ollut sellainen muistikuva, että pojat normaalisti
piirtelevät verisiä päitä, pirstoutuvia ruumiita ja muuta sellaista
hauskaa. Mutta siis ei, herrat eivät suostuneet tekemään mitään. Yksi
poika repi paperinsa pieneksi silpuksi. Kehuin häntä siitä, minusta oli
positiivista, että hän teki edes jotain.
Tytöt tietysti kirjoittivat kuin enkelit. Kuulin monta hupaisaa
kirkkotarinaa. Joku oli kaatunut kirkossa, toinen pyörtynyt, kolmannen
tarinassa pappi oli mennyt piiloon siinä vaiheessa kun kaikki olivat
olleet nukahtamassa. Kun porukat olivat valpastuneet seuraamaan, että
mihin pappi katosi, se kurkisti saarnastuolista ja sanoi "kukkuu".
Yhdelle tytölle oli jäänyt mieleen, että arkkipiispa puhui
joulukirkossa asiaa. Hänkään ei kyllä muistanut mitä asiaa.
Minulle jäi päivästä käteen se, että nuoret olivat tosi ujoja ja vaivaantuneita ja minä olin tosi avuton ja vanha.
lauantai, 20. tammikuu 2007