Nummenmäen
työväennäyttämö esitti eilen viimeisen kerran Reko Lundánin näytelmää
Aina joku eksyy. Minähän en ole mitenkään kultturelli ihminen, vaikka
tietysti pitäisi. Olen laiska ja mukavuudenhaluinen ja Nummenmäen
T-talo on käsittämättömän ruma rakennus, ei ole koskaan tehnyt mieli
piipahtaa sinne. Mutta kun Merja otti asian puheeksi, niin mikäpä siinä.
Olin kyllä tehdä U-käännöksen heti saadessani käsiohjelman käsiini,
siinä nimittäin ilmoitettiin näytelmän pituudeksi kolme tuntia.
Erityisen epäinhimilliseksi keston tekivät katsomon tuolihäkkyrät,
joihin oli kyllä mahdollista saada pehmuste, mikä oli ystävällistä.
Aivan oikeasti suunnittelin pakenemista. Olisin paennutkin, ellei olisi
ollut pimeää ja kova pakkanen. Ei huvittanut lähteä talsimaan kotiin
sieltä kaukaisuuksista, varsinkin kun ei ollut tullut pipoakaan mukaan.
Merja nimittäin kuskasi meidät sinne autolla ja vaivaton kotiinpaluu
pikkuauton kyydissä kannusti jäämään kulttuurinautintoihin.
Vielä on mainittava, että ennen näytelmän alkua tapasin entisen
opiskelukaverini, jota en ole nähnyt viiteentoista vuoteen. Meitä
uskontotieteilijöitä on maailmassa niin vähän ja meidän elämänvaiheemme
ovat yleensä yhtä traagisia kuin värikkäitäkin, joten sitä kokee aina
tietynlaista syvää heimoyhteyttä kun törmää saman alan ihmiseen jonka
paikka maailmassa näyttää melkein yhtä epämääräiseltä kuin omani. Joten
mielialani koheni heti huomattavasti.
Näytelmästä sanoisin, että se oli hyvä. Vaikka oli se kyllä liian
pitkä. Jos olisin ollut näytelmän kirjoittaja, olisin karsinut sitä
huomattavasti ja perustellut henkilöitäni hiukan paremmin. Mutta
tällaista ei ehkä kannattaisi ääneen sanoa, koska en ymmärrä draaman
tekemisestä mitään. Mutta perusidea, jollaisena pidin sitä, että
suremisen ja asioiden käsittelemisen sijasta ihmiset lähtevät
suunnistamaan, oli minusta kauniisti toteutettu. Näytelmän sävy oli
haikea ja lämmin, mistä pisteet Lundánille, on hienoa kun murheellisia
asioita pystytään käsittelemään ilman musertavia tappotunnelmia.
Tässäkin näytelmässä viinalla oli tietysti tärkeä roolinsa, tällä
kertaa oli äidin osana alkoholismi. Alkoholismi ei noussut sellaiseksi
kuningasteemaksi joka olisi haudannut alleen kaiken muun ja siitäkin
olin iloinen.
Joitakin asioita ihmettelin, esimerkiksi sitä miten vippailevasta
huithapeli isästä kehittyi yhtäkkiä vastuullinen yksinhuoltaja.
Ymmärrän toki, että tällaisia käännöksiä ihmisten elämässä tapahtuu,
mutta olisin kaivannut käännökselle enemmän tilaa, parempia
perusteluja. Samalla tavalla äitiä olisi saanut pohjustaa enemmän,
mutta luultavasti olen aivan väärässä.
Näyttelijät selvisivät rooleistaan komeasti. Ei minua nyt enää harmita yhtään, että kävin katsomassa.
tiistai, 20. helmikuu 2007