Nummenmäen työväennäyttämö esitti eilen viimeisen kerran Reko Lundánin näytelmää Aina joku eksyy. Minähän en ole mitenkään kultturelli ihminen, vaikka tietysti pitäisi. Olen laiska ja mukavuudenhaluinen ja Nummenmäen T-talo on käsittämättömän ruma rakennus, ei ole koskaan tehnyt mieli piipahtaa sinne. Mutta kun Merja otti asian puheeksi, niin mikäpä siinä.

Olin kyllä tehdä U-käännöksen heti saadessani käsiohjelman käsiini, siinä nimittäin ilmoitettiin näytelmän pituudeksi   kolme tuntia. Erityisen epäinhimilliseksi keston tekivät katsomon tuolihäkkyrät, joihin oli kyllä mahdollista saada pehmuste, mikä oli ystävällistä. Aivan oikeasti suunnittelin pakenemista. Olisin paennutkin, ellei olisi ollut pimeää ja kova pakkanen. Ei huvittanut lähteä talsimaan kotiin sieltä kaukaisuuksista, varsinkin kun ei ollut tullut pipoakaan mukaan. Merja nimittäin kuskasi meidät sinne autolla ja vaivaton kotiinpaluu pikkuauton kyydissä kannusti jäämään kulttuurinautintoihin.

Vielä on mainittava, että ennen näytelmän alkua tapasin entisen opiskelukaverini, jota en ole nähnyt viiteentoista vuoteen. Meitä uskontotieteilijöitä on maailmassa niin vähän ja meidän elämänvaiheemme ovat yleensä yhtä traagisia kuin värikkäitäkin, joten sitä kokee aina tietynlaista syvää heimoyhteyttä kun törmää saman alan ihmiseen jonka paikka maailmassa näyttää melkein yhtä epämääräiseltä kuin omani. Joten mielialani koheni heti huomattavasti.

Näytelmästä sanoisin, että se oli hyvä. Vaikka oli se kyllä liian pitkä. Jos olisin ollut näytelmän kirjoittaja, olisin karsinut sitä huomattavasti ja perustellut henkilöitäni hiukan paremmin. Mutta tällaista ei ehkä kannattaisi ääneen sanoa, koska en ymmärrä draaman tekemisestä mitään. Mutta perusidea, jollaisena pidin sitä, että suremisen ja asioiden käsittelemisen sijasta ihmiset lähtevät suunnistamaan, oli minusta kauniisti toteutettu. Näytelmän sävy oli haikea ja lämmin, mistä pisteet Lundánille, on hienoa kun murheellisia asioita pystytään käsittelemään ilman musertavia tappotunnelmia. Tässäkin näytelmässä viinalla oli tietysti tärkeä roolinsa, tällä kertaa oli äidin osana alkoholismi. Alkoholismi ei noussut sellaiseksi kuningasteemaksi joka olisi haudannut alleen kaiken muun ja siitäkin olin iloinen.

Joitakin asioita ihmettelin, esimerkiksi sitä miten vippailevasta huithapeli isästä kehittyi yhtäkkiä vastuullinen yksinhuoltaja. Ymmärrän toki, että tällaisia käännöksiä ihmisten elämässä tapahtuu, mutta olisin kaivannut käännökselle enemmän tilaa, parempia perusteluja. Samalla tavalla äitiä olisi saanut pohjustaa enemmän, mutta luultavasti olen aivan väärässä.

Näyttelijät selvisivät rooleistaan komeasti. Ei minua nyt enää harmita yhtään, että kävin katsomassa.