Silloin
kun aloittelin kirjojen kirjoittamista, en tajunnut että tulisin niin
tiiviisti keskittymään nimenomaan tyttöihin ja naisiin. Olin
kirjoitellut jotain novelleja joissa päähenkilönä oli poika ja olin
saanut niistä positiivista palautetta. Lukijat tykkäsivät novelleistani
ja toimittaja piti poikiani uskottavina. Mutta en ole koskaan
uskaltanut kirjoittaa kirjaa, jonka päähenkilönä olisi poika.
Osittain tämä on ollut ihan periaatteellista. Olen halunnut tehdä
tarinoita nimenomaan tytöistä, mielestäni he ansaitsevat sen. Mutta on
taustalla pelkoakin, epäilys siitä, etten osaisi luoda uskottavaa
poikapäähenkilöä. Siksi vakoilen uteliaana, aina kun joku nainen
kirjoittaa pojista.
Kirsti Kuronen on tarttunut pelottomasti haasteeseen ja kirjoittanut
sarjaa Vili Voipiosta. Hän varmaan tietää aiheesta jotain, koska on
todistettavasti kasvattanut ainakin yhden pojan, ellen aivan väärin
ymmärtänyt. Vili Voipio elää esipuberteettia ja on iloinen, harmiton
kaveri, joka on luokan paras breikkaaja, aikoo kirjoittaa elämästään
kirjan ja on kiinnostunut yhdestä erityisestä tytöstä. Kirja on hilpeää
sekoilua, jossa alapäähuumorillakin oma pieni roolinsa. Huomioni
tietysti kiinnittyi tarinan äitiin, joka yrittää turhaan löytää
kustantajaa runokokoelmalleen. Kirjoittavan ihmisen elämässä
kirjoittaminen ja kustantajan etsiminen ovat niin olennaisia juttuja,
että ne tunkevat väkisin mukaan tarinoihin. Minäkin voisin varmasti
lopun ikääni kirjoittaa juttuja omasta kirjoittamisestani ja
kirjoittajan elämästäni, vaikka omalla kohdalla ajattelenkin, että
varsinainen kutsumukseni on toisaalla.
Vili Voipion tarina kyllä huvitti ja siitä tuli olo, että ehkä minä
voisin itsekin yrittää joskus kirjoittaa pojista, koska ehkäpä pojat ja
tytöt eivät pohjimmiltaan niin kauheasti eroa toisistaan. Hiukan harmi,
että päähenkilöksi pitää aina valita tyttö tai poika. Tuntuu että
sinänsä triviaali pieni ratkaisu sanelee ihan liian paljon siitä mihin
suuntaan tarina lähtee vetämään. Vai saneleeko.
maanantai, 5. helmikuu 2007