Silloin kun aloittelin kirjojen kirjoittamista, en tajunnut että tulisin niin tiiviisti keskittymään nimenomaan tyttöihin ja naisiin. Olin kirjoitellut jotain novelleja joissa päähenkilönä oli poika ja olin saanut niistä positiivista palautetta. Lukijat tykkäsivät novelleistani ja toimittaja piti poikiani uskottavina. Mutta en ole koskaan uskaltanut kirjoittaa kirjaa, jonka päähenkilönä olisi poika.

Osittain tämä on ollut ihan periaatteellista. Olen halunnut tehdä tarinoita nimenomaan tytöistä, mielestäni he ansaitsevat sen. Mutta on taustalla pelkoakin, epäilys siitä, etten osaisi luoda uskottavaa poikapäähenkilöä. Siksi vakoilen uteliaana, aina kun joku nainen kirjoittaa pojista.

Kirsti Kuronen on tarttunut pelottomasti haasteeseen ja kirjoittanut sarjaa Vili Voipiosta. Hän varmaan tietää aiheesta jotain, koska on todistettavasti kasvattanut ainakin yhden pojan, ellen aivan väärin ymmärtänyt. Vili Voipio elää esipuberteettia ja on iloinen, harmiton kaveri, joka on luokan paras breikkaaja, aikoo kirjoittaa elämästään kirjan ja on kiinnostunut yhdestä erityisestä tytöstä. Kirja on hilpeää sekoilua, jossa alapäähuumorillakin oma pieni roolinsa. Huomioni tietysti kiinnittyi tarinan äitiin, joka yrittää turhaan löytää kustantajaa runokokoelmalleen. Kirjoittavan ihmisen elämässä kirjoittaminen ja kustantajan etsiminen ovat niin olennaisia juttuja, että ne tunkevat väkisin mukaan tarinoihin. Minäkin voisin varmasti lopun ikääni kirjoittaa juttuja omasta kirjoittamisestani ja kirjoittajan elämästäni, vaikka omalla kohdalla ajattelenkin, että varsinainen kutsumukseni on toisaalla.

Vili Voipion tarina kyllä huvitti ja siitä tuli olo, että ehkä minä voisin itsekin yrittää joskus kirjoittaa pojista, koska ehkäpä pojat ja tytöt eivät pohjimmiltaan niin kauheasti eroa toisistaan. Hiukan harmi, että päähenkilöksi pitää aina valita tyttö tai poika. Tuntuu että sinänsä triviaali pieni ratkaisu sanelee ihan liian paljon siitä mihin suuntaan tarina lähtee vetämään. Vai saneleeko.