Lehdessä
oli juttua siitä miten television tuijottelu lisää lasten yöllisiä
pelkoja, eivätkä vanhemmat välttämättä ota niitä riittävän vakavasti.
Mieleeni palautui omia lapsuudenaikaisia pelkoja.
Näin unta,
että menin äidin asioille kellariin. Minun tehtäväni oli ihan
oikeastikin hakea kellarista perunoita, kun äiti laittoi ruokaa.
Kellari oli matala, siellä oli hämärää ja haisi kummalliselta. Unessa
minulla oli ylläni punainen villapusero, punainen pipo ja punaiset
lapaset, jotka olin saanut mummulta, siis tässä ihan oikeassa elämässä.
Niiden perusteella pystyn ajoittamaan unen 5-6 ikävuoden välille.
Työnsin kellarin oven auki ja väänsin valot katkaisijasta. Himmeä
hehkulamppu syttyi. Mutta perunakellarissa ei ollutkaan perunoita, vaan
sotilas, joka istui hyllyllä. Menin sotilaan luokse ja nostin hänet
syliini. Hän oli aivan kevyt, kuin pahvinen. Tuon unen jälkeen
kellarireissut muuttuivat entistä painostavammiksi, mutta en koskaan
kertonut pelostani kenellekään. Mietin unen yhteyttä isääni, joka oli
ollut sodassa ja jonka sotakokemuksista ei koskaan sopinut kysellä.
Tietenkin villapaidan punainen väri myös ajatteluttaa, tulee mieleen
Punahilkat ja muut.
Toinen uni tapahtui pihassa. Autotallin
oven edessä istui mies, jonka tunnistin isoisäkseni, vaikka hän oli
kuollut paljon ennen syntymääni. Hänen päähänsä oli kiinnitetty
piuhoja. Minä tiesin, että kohta hänen päänsä räjähtäisi. Isoisä oli
ollut lääkärinä Tammisaaren vankileirillä, mutta siitäkään ei sopinut
puhua.
Kolmannessa unessa heräsin yöllä ja huoneessani oli
varjomainen, kaita mies. Hänellä oli ruskea puku, kalpeat surulliset
kasvot, lyhyt siisti tukka. Me katsoimme toisiamme silmiin, sitten hän
avasi vintin oven ja kuulin hänen kiipeävän yläkertaan. En uskaltanut
liikahtaakaan. Aamulla kysyin äidiltä, mikä mies sinne vinttiin
meni. Äiti sanoi minun nähneen unta. Asiasta ei puhuttu sen enempää,
mutta pelkäsin pitkään miestä joka oleskelee vintissämme. Vieläkin
mietin joskus, että entä jos sinne ihan oikeastikin meni joku?
Nyt aikuisena näitä lapsen pelkoja tietenkin miettii. Tuntuu tärkeältä
muistaa pelon kokonaisvaltaisuus ja kokemus siitä, ettei pelkoonsa voi
saada mistään huojennusta. Edelleenkin tässä maailmassa on paljon
lapsia, jotka joutuvat kohtaamaan pelkonsa yksin.
sunnuntai, 18. helmikuu 2007