Lehdessä oli juttua siitä miten television tuijottelu lisää lasten yöllisiä pelkoja, eivätkä vanhemmat välttämättä ota niitä riittävän vakavasti. Mieleeni palautui omia lapsuudenaikaisia pelkoja.

Näin unta, että menin äidin asioille kellariin. Minun tehtäväni oli ihan oikeastikin hakea kellarista perunoita, kun äiti laittoi ruokaa. Kellari oli matala, siellä oli hämärää ja haisi kummalliselta. Unessa minulla oli ylläni punainen villapusero, punainen pipo ja punaiset lapaset, jotka olin saanut mummulta, siis tässä ihan oikeassa elämässä. Niiden perusteella pystyn ajoittamaan unen 5-6 ikävuoden välille. Työnsin kellarin oven auki ja väänsin valot katkaisijasta. Himmeä hehkulamppu syttyi. Mutta perunakellarissa ei ollutkaan perunoita, vaan sotilas, joka istui hyllyllä. Menin sotilaan luokse ja nostin hänet syliini. Hän oli aivan kevyt, kuin pahvinen. Tuon unen jälkeen kellarireissut muuttuivat entistä painostavammiksi, mutta en koskaan kertonut pelostani kenellekään. Mietin unen yhteyttä isääni, joka oli ollut sodassa ja jonka sotakokemuksista ei koskaan sopinut kysellä. Tietenkin villapaidan punainen väri myös ajatteluttaa, tulee mieleen Punahilkat ja muut.

Toinen uni tapahtui pihassa. Autotallin oven edessä istui mies, jonka tunnistin isoisäkseni, vaikka hän oli kuollut paljon ennen syntymääni. Hänen päähänsä oli kiinnitetty piuhoja. Minä tiesin, että kohta hänen päänsä räjähtäisi. Isoisä oli ollut lääkärinä Tammisaaren vankileirillä, mutta siitäkään ei sopinut puhua.

Kolmannessa unessa heräsin yöllä ja huoneessani oli varjomainen, kaita mies. Hänellä oli ruskea puku, kalpeat surulliset kasvot, lyhyt siisti tukka. Me katsoimme toisiamme silmiin, sitten hän avasi vintin oven ja kuulin hänen kiipeävän yläkertaan. En uskaltanut liikahtaakaan. Aamulla kysyin  äidiltä, mikä mies sinne vinttiin meni. Äiti sanoi minun nähneen unta. Asiasta ei puhuttu sen enempää, mutta pelkäsin pitkään miestä joka oleskelee vintissämme. Vieläkin mietin joskus, että entä jos sinne ihan oikeastikin meni joku?

Nyt aikuisena näitä lapsen pelkoja tietenkin miettii. Tuntuu tärkeältä muistaa pelon kokonaisvaltaisuus ja kokemus siitä, ettei pelkoonsa voi saada mistään huojennusta. Edelleenkin tässä maailmassa on paljon lapsia, jotka joutuvat kohtaamaan pelkonsa yksin.