Satakunnankansan sunnuntailiitteessä on päästetty ääneen runoilija Risto Ahti. Hänen mielestään nykyrunouden ongelmana on, ettei siinä ole henkeä. Suuret ideat ja voimakkaat tunteet jätetään runoudessa käsittelemättä, vaikka juuri ne kuuluvat runouteen. 

Ahdin mielestä taiteilijan pitää pystyä synnyttämään suuria ideoita ja tunteita, hänen pitää löytää niitä sydämestään, vaikka ne ympäröivästä maailmasta puuttuisivatkin. Mitä tähän voisi sanoa? Olen samaa mieltä. Pitää myös olla riittävän rohkea, että uskaltaa tuoda esille suuria ideoita ja tunteita, vaikka ne eivät tällä hetkellä olekaan mediaseksikkäitä juttuja.

Ahdin mielestä todellisen runoilijan edellytys on, että ihminen on löytänyt oman itsensä ja ilmaisee sitä. Ihmisen on osattava olla toisten kanssa niin, ettei menetä itseään. 

Itsensä löytäminen ja sen ilmaiseminen on asia jota toistan  omaelämäkerrallisen kirjoittajien kursseillani, sen lisäksi että koen sen myös omaksi henkilökohtaiseksi missiokseni. Kysymys on jatkuvasta prosessista. Itsensä löytäminen ei ole jotain, joka kerran tapahtuu ja sitten voi lopun elämäänsä elää itsensä löytäneenä valaistuneena ihmisenä. Ulkopuolelta kohdistuu meihin koko ajan paineita ja siinä voi se äsken löydetty itse mennä taas hukkaan.

Petyin juttuun siinä vaiheessa kun Ahti sanoi, että Suomessa tällaisia henkeviä, älykkäitä ja tunteikkaita runoilijoita on korkeintaan ehkä Aila Meriluoto, Sirkka Turkka ja Gösta Ågren. Ahdin mielestä kirjoittamisen ketju on Suomessa kokonaan katkennut. Haluaisin tietää mistä tämä tällainen synkkä tuomiopäivän puhe oikein kumpuaa? Ketä se ravitsee ja auttaa eteenpäin? Noille kolmelle runoilijallehan olisi voinut tehdä kunniaa, jonka he tietenkin ansaitsevat, ilman että vasemmalla kädellä sutaistaan merkityksettömäksi kaikki se Suomessa julkaistava muu kirjallisuus, joka ei Ahdille henkilökohtaisesti avaudu.

Muistan kun Ågren voitti Finlandian runoteoksellaan Tääl. Ostin sen jostain syystä, luin enkä tajunnut siitä mitään. Minusta se oli typerä. Pistin kirjan hyllyyn ja palasin siihen sattumalta kun toistakymmentä vuotta oli kulunut. Luin ja hämmästyin. Runot saivat minut kyyneliin. Mitä oli tapahtunut? Olin muuttunut nuoresta ihmisestä keski-ikäiseksi ja menettänyt isäni, minkä vuoksi Ågrenin runojen menneiden sukupolvien olemassaoloa pohdiskeleva maailma avautui minulle uudelle tavalla.

Mutta Ahdin kaltaisten tietäjien kohdalla ei tietenkään voi koskaan olla mahdollista, että he vain eivät tajua joidenkin taiteilijoiden työtä ja että se sen vuoksi jättäisi heidät kylmäksi.

Lisäys 6.3 Keskustelu jatkuu Rita Dahlin blogissa.