Tänään Minna Canthin päivänä Turun kirjakahvilassa keskustellaan lastenkulttuurista otsikolla Pepit ja Pelle Hermannit, lastenkulttuuri Suomessa.

Kati Oksanen, joka vetää illan keskustelun, on lähettänyt sähköpostissa kysymyksiä. Yksi niistä on tällainen: Saatko palautetta, mikä on parhain saamasi palaute.

Saan palautetta jonkin verran ja aika usein palaute tulee tämäntapaisessa muodossa. Hei, olen 13 v tyttö, enkä ole koskaan jaksanut lukea yhtään kirjaa. Mutta nyt sain kummitädiltä/kaverilta/äidiltä/törmäsin kirjastossa/kompastuin kaupungilla kirjaasi enkä kyllä innostunut yhtään. Mutta sitten luin kirjasi, eikä siihen mennyt kuin kaksi iltaa! Ja nyt olen lukenut kaikki sinun kirjasi. Voitko kertoa tuleeko sinulta vielä lisää tämmöisiä kirjoja ja kuka muu kirjoittaa samanlaisia kirjoja kuin sinä. Terveisin se ja se.

En voisi kuvitella tämän parempaa palautetta. Että ihminen, joka ei ole välittänyt kirjoista, löytää kirjojen maailmaan minun kirjojeni kautta, se vetää nöyräksi. Tiedän silti, etteivät kirjani ole supersuosittuja. Seuraan demin keskustelupalstaa ja joitakin muitakin nuorten palstoja joissa tytöt keskustelevat lukemistaan kirjoista. Omat kirjani mainitaan niissä aika harvoin verrattuna esim. Tuija Lehtiseen ja Anu Holopaiseen, puhumattakaan Harry Potterista, jonka buumi silti tuntuu noiden palstojen perusteella hiukan laantuneen.. Saan Demissä myös välillä haukkuja, kirjani ovat olleet jonkun mielestä niin tylsiä, ettei äärtä, ei laitaa. Mutta sekin on oikeastaan hyvä palaute.

Kati kyselee myös, onko minulla jotain agendaa, johtavaa ajatusta joka kulkee läpi tuotannon. Kyllä se agenda kai on tyttöyden haasteiden pohtiminen mahdollisimman helposti luettavassa  ja viihdyttävässä paketissa. Elämän haasteet ovat niin erilaiset riippuen siitä synnymmekö tytöiksi vai pojiksi. Tasa-arvo ei voi toteutua niin, että näiden erilaisten haasteiden olemassaolo häivytetään. Koska vaikka ne häivytettäisiin, ne eivät lakkaa olemasta, eivätkä vaikuttamasta ihmisiin. Haluan kirjojeni kautta auttaa tyttöjä tulemaan tietoiseksi siitä, mihin kaikkeen heitä painostetaan ja velvoitetaan sekä aivan avoimesti, että myös piilotetusti, sen vuoksi että he ovat tyttöjä. Päämääräni tietenkin on, etteivät tytöt suostuisi siihen kaikkeen, vaan alkaisivat puolustaa oikeuttaan määritellä itseään itse.

Nyt olen alkanut miettiä, pitäisikö, uskaltaisiko kirjoittaa myös pojista samalla tavalla, koska myös pojat joutuvat kärsimään sukupuolirooleihin sidotuista ahtaista ajatusmalleista.

Olennaisinta kirjoittamiselleni tällä hetkellä on, että vaikka kirjoittamisen motiivina tuntuu olevan kaikenlaiset suuret ja ikävät ongelmat, en halua kirjoittaa synkkää ongelmakirjallisuutta, vaan ottaa ongelmat haltuun vääntämällä niitä huumoriksi. Tosin nyt pitää myöntää, että viimeisin nuortenkirjani Iiris oli kyllä aika synkkä, mutta se on mielestäni poikkeus tuotannossani.