Mietin vielä noita Ahdin teesejä. Hän sanoo, että runon pitää olla vaikea, pysäyttää. Sen pitää saada ihminen kuuntelemaan kunnolla ja kiivastuttaa.

Siitä on muutama vuosi aikaa kun luin läpi Ahdin valitut runot. Muistan että pidin niistä.  Mitä ajan takaa kirjoittamalla jotain näin latteaa? Ainakin sitä, etten ilmeisesti tarpeeksi pysähtynyt Ahdin runoihin, ne eivät kiivastuttaneet minua. Jotkut ilahduttivat, toiset menivät ohitse. Kenessä vika, runoissa vai minussa?

Myönnän auliisti, että ainakin minussa lukijana on vikaa. Ei ole edes tullut mieleen hakea vikaa Ahdin runoista. Minä kuitenkin ajattelen, että runous (ja kirjallisuus) on kyllä väkisinkin aika hailakkaa hommaa yrittäessään vaikuttaa ihmisiin. Mutta kun lähiomainen sairastuu ja kuolee, se pysäyttää ihmisen jo vähän varmemmin. Elämä on vaikeaa, elämä kiivastuttaa ihan luonnostaan. Minusta runoilijat voisivat luottaa siihen, että kyllä ihmiset itsekin osaavat pysähtyä miettimään asioita. Jos eivät juuri nyt, ja heidän teostensa äärellä, niin omalla ajallaan kuitenkin.

Hassua sinänsä, että Miehen tuoksu kässärissäni päähenkilö on   kyllästynyt taiteilijoihin, joiden intohimona on pysäyttää ihmisiä ajattelemaan, taiteilijoihin jotka tuntuvat kuvittelevan, että mikäli ihmiset eivät pysähdy ajattelemaan juuri heidän teoksiaan, tai heidän suuresti arvostamiaan teoksia, he eivät sitten ilmeisesti ajattele mitään. 

Ymmärrän kyllä halun herättää tunteita ja pysäyttää, mutta minulle omien kirjojen kohdalla riittää, että joku edes joskus pysähtyy ja löytää niistä jotain. Tiedän, että jokaisen kirjan kirjoittaminen on ainakin hetkeksi pysäyttänyt ja kiivastuttanut minut kirjoittajana.