Mietin
vielä noita Ahdin teesejä. Hän sanoo, että runon pitää olla vaikea,
pysäyttää. Sen pitää saada ihminen kuuntelemaan kunnolla ja
kiivastuttaa.
Siitä on muutama vuosi aikaa kun luin läpi
Ahdin valitut runot. Muistan että pidin niistä. Mitä ajan takaa
kirjoittamalla jotain näin latteaa? Ainakin sitä, etten ilmeisesti
tarpeeksi pysähtynyt Ahdin runoihin, ne eivät kiivastuttaneet minua.
Jotkut ilahduttivat, toiset menivät ohitse. Kenessä vika, runoissa vai
minussa?
Myönnän auliisti, että ainakin minussa lukijana on
vikaa. Ei ole edes tullut mieleen hakea vikaa Ahdin runoista. Minä
kuitenkin ajattelen, että runous (ja kirjallisuus) on kyllä väkisinkin
aika hailakkaa hommaa yrittäessään vaikuttaa ihmisiin. Mutta kun
lähiomainen sairastuu ja kuolee, se pysäyttää ihmisen jo vähän
varmemmin. Elämä on vaikeaa, elämä kiivastuttaa ihan luonnostaan.
Minusta runoilijat voisivat luottaa siihen, että kyllä ihmiset itsekin
osaavat pysähtyä miettimään asioita. Jos eivät juuri nyt, ja heidän
teostensa äärellä, niin omalla ajallaan kuitenkin.
Hassua
sinänsä, että Miehen tuoksu kässärissäni päähenkilö on
kyllästynyt taiteilijoihin, joiden intohimona on pysäyttää ihmisiä
ajattelemaan, taiteilijoihin jotka tuntuvat kuvittelevan, että mikäli
ihmiset eivät pysähdy ajattelemaan juuri heidän teoksiaan, tai heidän
suuresti arvostamiaan teoksia, he eivät sitten ilmeisesti ajattele
mitään.
Ymmärrän kyllä halun herättää tunteita ja
pysäyttää, mutta minulle omien kirjojen kohdalla riittää, että joku
edes joskus pysähtyy ja löytää niistä jotain. Tiedän, että jokaisen
kirjan kirjoittaminen on ainakin hetkeksi pysäyttänyt ja kiivastuttanut
minut kirjoittajana.
keskiviikko, 7. maaliskuu 2007