445446.jpg

Tämmöinen opus kolahti postiluukusta. Se tulikin hyvään saumaan, koska olen Minna Canthin päivänä menossa Turun kirjakahvilaan keskustelemaan suomalaisesta lastenkulttuurista, ja Kariston Tiina 2006 tyttökirjakilpailun voittaja Vilja-Tuulia Huotarinen on tulossa sinne myös, joten ehkä ihan asiallista lukea hänen uunituore kirjansa.

Huotarisen kirja on kehityskertomus ja alkaa surusta, joka on liian suuri ja musertava käsiteltäväksi. Silja eristäytyy suruunsa ja välit ystäviin katkeavat. Sanat eivät oikein ole Siljan aluetta muutenkaan, hänelle maailma näyttäytyy enemmän sävelinä ja väreinä. Silja on murheissaan, mutta sitten eteen tulee hiukan deus ex machina tyyppisesti lehti-ilmoitus, jossa etsitään laulajaa. Silja näkee sen mahdollisuutenaan, menee koelauluun ja saakin paikan. Myös basistia tarvitaan ja sellainen löytyy  naapurista, näin Siljalle muodostuu  yhtäkkiä aivan uusi viiteryhmä ja ystäväpiiri. Musiikin tekemisen ohessa ihastutaan söpöön runopoikaan ja ryhdytään pistämään järjestykseen aikuistenkin rakkaussuhteita, niin kuin lajityypin perinteisiin kuuluu, mutta asiat eivät sitten etenekään aivan siihen tyyliin kuin oli suunniteltu. Kaikki kuitenkin päättyy onnellisesti.

Esitellessään Siljan laulua Henki ja elämä festivaaleilla, Huotarinen luonnehti kirjaansa, että se on pikemminkin nuortenkirja rakkaudesta musiikkiin kuin tyttökirja. Huotarisen kommentti pistää   miettimään. Mikä ero on nuortenkirjalla, joka kuvaa tyttöjen rakkautta musiikkiin, ja tyttökirjalla? Mikä tämä "tyttökirja" genre oikein on. Minäkin olen aina vähän miettinyt, että miksi nuortenkirjani ovat nimenomaan tyttökirjoja. Onko kirja, jonka päähenkilö on tyttö, aina tyttökirja? Varsinkin jos kirjan on kirjoittanut nainen. Mutta jos tekijöiden ja päähenkilöiden tyttöys ei selitä miksi kirja on tyttökirja, niin mikä se selittävä tekijä sitten on? Miksi Huotarisen kirja ei olisi tyttökirja?

Tätä tyttökirjan tyttökirjamaisuutta taidettiin muuten viime syksynä pohtia Tampereen Tiina-seminaarissakin, mutta en muista tuliko sielläkään mitään selkeää vastausta tähän asiaan. Minusta Huotarisen kirja on ihan tyylipuhdas tyttökirja, koska tyttökirjat voivat aivan hyvin olla romaaneja nuorten ihmisten rakkaudesta musiikkiin tai mihin tahansa. Ja ne kyllä kiinnostavat poikiakin, mikäli pojat nyt vain yleensä uskaltaisivat tässä nykyisessä ilmapiirissä koskea yleensä minkäänlaisiin kirjoihin, mutta kun mikä tahansa lukeminen uhkaa muutenkin uhattua miehekkyyttä,niin minkäs teet.

Minä en epäile yhtään, etteivätkö nuoret lukijat löytäisi Huotarisen kirjaa, musiikki on nuorille valtavan tärkeä asia (no miksei meille aikuisillekin) ja olen harvoin lukenut romaania, joka olisi näin vaivattoman musiikillinen. Itse koen musiikin kuvaamisen vaikeana, mutta tässä kirjassa kappaleet melkein kuulee ja keikkojen tunnelman aistii. Mitenkään angstivapaana en kirjaa kokenut, vaikka angstivapaudenkin Huotarinen mainitsee tavoitteekseen. Syömishäiriöillä jne jne ei tässä kirjassa tavoitella katu-uskottavuutta tms. mutta ne ovat olemassa tyttöjen keskinäisessä sanailussa ja toisaalta myös tulevaisuus, aikuisen naisen elämä hormoonilaastareineen on aiheuttamassa heille paineita. Mutta nykyisen ja tulevan ajan ahdistusten keskellä Siljan laulu onnistuu lepattelemaan kevyesti kohti valoa, pienet hennot surureunat siivissään.