Taloyhtiömme tarina, Sata vuotta rantaelämää, on painossa.  Se siis valmistuu juuri ajoissa 27.5. järjestettäville Portsan katumarkkinoille. Mielestäni kirjasta tuli hauska pieni opus. Erityisen mukavaa on, että taloyhtiömme aktivistit Miika ja Virpi jaksoivat kaivaa esiin entisiä asukkaita joiden albumeista löytyi muutamia valokuvia. Kirjassa on muutakin kuvitusta, esimerkiksi otoksia vanhoista asiakirjoista. Jos joku blogini lukija haluaa tutkia erään turkulaisen taloyhtiön ruumiinavausraporttia, niin kirjaa voi tilata minulta. Sitä myydään 15 euron hintaan, mutta postikulut tulevat tietysti päälle. Tosin tuo ruumiinavausraportti on siinä mielessä harhaanjohtava sana, että taloyhtiömme on mitä suurimmassa määrin vielä hengissä.

Pidän kirjaa pienenä kulttuuritekona sen vuoksi, että se tuo ihmisten ulottuville tavisten (miksi minusta tuntuu, ettei tuota sanaa sopisi enää käyttää?) historiaa. Historiankirjoituksen ongelmana on  aina ollut tavallisten ihmisten näkymättömyys. Erityisesti lapset ja naiset ovat jääneet katveeseen. Hiukan katveeseen he jäävät kyllä tässäkin opuksessa, taloyhtiön perustaminen, talojen rakentaminen ja ylläpitäminen on ollut koko ajan miesten käsissä. Mutta onneksi he ovat ihan tavallisia miehiä, eivät mitään suurmiehiä, poliitikkoja, sotapäälliköitä, taiteilijoita.

Lapset ovat suhteellisen näkyvästi esillä pöytäkirjoissa kyllä, mutta aina pelkän kiusankappaleen roolissa, mikä tietenkin sekin kertoo jo aika paljon. Naiset näkyvät kahdessa jupakassa. Jotkut naisista käyttivät yhtiön pesutupaa hankkiakseen talousrahoja pyykkäämällä ulkopuolisille, mistä tietenkin nousi heti kysymys saako yhtiön yhteistä omaisuutta käyttää bisneksiin. Toinen jupakka liittyi häiriköivään naapuriin, joka tuli taloyhtiön kokoukseen räyhäämään. Pöytäkirjojen mukaan hänen kielenkäyttönsä oli sen laatuista, että naisväki poistui paikalta, mikä osoittaa aikojen muuttuneen. Minun on ainakin vaikea enää kuvitella naisväen hätkähtävän miesten värikästä kielenkäyttöä, vai kuinka lienee.