Taloyhtiömme
tarina, Sata vuotta rantaelämää, on painossa. Se siis valmistuu
juuri ajoissa 27.5. järjestettäville Portsan katumarkkinoille.
Mielestäni kirjasta tuli hauska pieni opus. Erityisen mukavaa on, että
taloyhtiömme aktivistit Miika ja Virpi jaksoivat kaivaa esiin entisiä
asukkaita joiden albumeista löytyi muutamia valokuvia. Kirjassa on
muutakin kuvitusta, esimerkiksi otoksia vanhoista asiakirjoista. Jos
joku blogini lukija haluaa tutkia erään turkulaisen taloyhtiön
ruumiinavausraporttia, niin kirjaa voi tilata minulta. Sitä myydään 15
euron hintaan, mutta postikulut tulevat tietysti päälle. Tosin tuo
ruumiinavausraportti on siinä mielessä harhaanjohtava sana, että
taloyhtiömme on mitä suurimmassa määrin vielä hengissä.
Pidän kirjaa pienenä kulttuuritekona sen vuoksi, että se tuo ihmisten
ulottuville tavisten (miksi minusta tuntuu, ettei tuota sanaa sopisi
enää käyttää?) historiaa. Historiankirjoituksen ongelmana on aina
ollut tavallisten ihmisten näkymättömyys. Erityisesti lapset ja naiset
ovat jääneet katveeseen. Hiukan katveeseen he jäävät kyllä tässäkin
opuksessa, taloyhtiön perustaminen, talojen rakentaminen ja
ylläpitäminen on ollut koko ajan miesten käsissä. Mutta onneksi he ovat
ihan tavallisia miehiä, eivät mitään suurmiehiä, poliitikkoja,
sotapäälliköitä, taiteilijoita.
Lapset ovat suhteellisen
näkyvästi esillä pöytäkirjoissa kyllä, mutta aina pelkän
kiusankappaleen roolissa, mikä tietenkin sekin kertoo jo aika paljon.
Naiset näkyvät kahdessa jupakassa. Jotkut naisista käyttivät yhtiön
pesutupaa hankkiakseen talousrahoja pyykkäämällä ulkopuolisille, mistä
tietenkin nousi heti kysymys saako yhtiön yhteistä omaisuutta käyttää
bisneksiin. Toinen jupakka liittyi häiriköivään naapuriin, joka tuli
taloyhtiön kokoukseen räyhäämään. Pöytäkirjojen mukaan hänen
kielenkäyttönsä oli sen laatuista, että naisväki poistui paikalta, mikä
osoittaa aikojen muuttuneen. Minun on ainakin vaikea enää kuvitella
naisväen hätkähtävän miesten värikästä kielenkäyttöä, vai kuinka lienee.
keskiviikko, 25. huhtikuu 2007