Tajusin
äsken ihan uutena asiana, miten sidoksissa me ihmiset olemme omiin
kokemuksiimme. Jos toiselle ihmiselle tapahtuu jotain sellaista, josta
meillä itsellämme ei ole kokemusta, me emme välttämättä osaa edes
kuunnella kun toinen kertoo siitä mitä hänelle on tapahtunut. Toisen
kokemus voi silloin tuntua meistä hölmöltä, pitkästyttävältä, tai
muuten vain täysin merkityksettömältä.
Perinteisesti olen elätellyt kuvitelmaa, että kaikki merkittävät
inhimilliset kokemukset ovat yhteisiä ja siksi minun on periaatteessa
mahdollista ymmärtää kaikkien ihmisten kokemuksia, jos vain haluan. Ja
siis sama toisin päin, muut ymmärtävät minua. Ehkä se onkin niin, mutta
joidenkin ihmisten kokemusten ymmärtäminen vaatii minulta huomattavasti
vaivaa, kun taas jonkun toisen ihmisen kokemus avautuu
ongelmitta. Oikeastaan hänen ei tarvitse edes avata suutaan, riittää
että näen naaman ja tiedän jo mitä hän aikoo sanoa, mistä on kysymys.
Olen ajatellut, että kaikkein henkilökohtaisin on kaikkein yleisintä.
Tätä olen toistellut omaelämäkerrallisen kirjoittamisen piirissänikin.
Kannattaa kertoa rehellisesti omasta kokemuksestaan, silloin lukija
tunnistaa kertomuksessa itsensä ja syntyy yhteys kirjoittajan ja
lukijan välille. En ole valmis romuttamaan tuota teesiä, mutta omalla
kohdalla olen huomannut, että elämässä voi joskus kokea jotain niin
henkilökohtaista, että toisten ihmisten voi olla vaikea sitä ymmärtää.
Niin vaikea, etteivät he osaa edes kuunnella kun puhun kokemuksestani.
Mihin minä puolestani reagoin niin, etten edes yritä puhua asiasta. Oma
kokemushan jotenkin turhentuu, jos sille vain tuhahdellaan ja sanotaan,
että "tuo menee jo psykoosin puolelle".
Onnellista on, että yksityisimmällekin kokemukselle voi löytyä jakajia,
jos osaa avata suunsa oikeassa paikassa, oikealle ihmiselle. Joku
kaukana oleva lähimmäinen voi yllättäen ymmärtää minua tässä asiassa,
vaikka lähipiiri puistelee päätään.
torstai, 17. toukokuu 2007