maanantai, 21. toukokuu 2007
Kuljen vanhoja jälkiäni
Turun Biologinen museo on surrealistinen paikka. Tiedättehän ne dioraamat. En viitsinyt ottaa sisällä kuvia, tuolta löytyy parempia. Samat kuolleet eläimet ovat päivystäneet niissä lasikopeissa sata vuotta, eivätkä ilmeisesti koskaan pääse lepoon.
Muistan käyneeni Biologisessa museossa luokkaretkellä, olisiko ollut vuonna 1971. En muista käynnistä muuta kuin oudon tunnelman ja se kyllä valtasi minut nytkin. Mutta siellä ei ollut sitä, minkä muistin siellä nähneeni edellisellä kerralla, vai sekoitanko minä nyt paikat keskenään. Muistin nimittäin, että siellä olisi ollut sellainen kauhea jänis, jolla oli siivet. Se oli tietenkin jonkun vitsikkään eläintentäyttäjän jännittävä luomus, ei mikään oikea sekasikiö, mutta tänä geenimanipulaation aikana sellainen ei naurata. Jänislintua en siellä kuitenkaan nähnyt, enkä huomannut kysyä, tyypillistä kyllä. Muistaako joku muu näheensä tuollaisen hirvityksen jossain?
Museon pihalla kukkivat tulppaanit.
Terttuselja jota maalla yleisesti kutsutaan paskapensaaksi, näytti sekin tuossa ympäristössä arvokkaalta.
Kädestä huomaa, että museokäyntien välissä on päässyt kulumaan aikaa. Ryppyisessä ihossa on jotain vakavaa, rehellistä, se tuntuu vihjaavan, että tässä on todellinen työn sankari, yhteiskunnan tukipylväs.
Arpia syntyy pitkän elämän aikana yhdelle jos toisellekin.