Olen muutaman viikon lukenut Westön uusinta romaania Missä kuljimme kerran. Tavallaan pidän kirjan hiukan haikeasta tunnelmasta, kauheita asioita tapahtuu, mutta lukija ei ahdistu, hän vain nauttii tekstin soljuvuudesta ja ihmisluonnon saloihin liittyvistä oivalluksista, joita kirjailija tarjoaa tyylikkäästi historiallisiin faktoihin limitettyinä. Mutta siis huomatkaa, lukemista on nyt jo jatkunut joitakin viikkoja. Olen näköjään menossa sivulla 440. Jos tämä olisi vähän ohuempi romaani, olisin siis jo lukenut sen.

Ja nyt minä vain mietin, missä vika, kun minun tekee mieli heittää jo kesken, vaikka kirjassa ei ole mitään vikaa.  Tämähän on sympaattinen lukuromaani, henkilöitä ehkä on hiukan liikaa, ja eläytymiskykyni joutuu koetteelle. Henkilögallerian laajuus on varmaan tarkoituksellista, ehkä näihin kohtaloihin ei kuulukaan sen enempää eläytyä, niitä kuuluu vain maistella.

Kun olin joulun aikoihin talvilomalla Las Palmasissa, luin  Susan Clarken kirjaa Jonathan Strange & Mr Norrell. Pidin siitäkin ja ehdin loman aikana lukea n. 500 sivua. Mutta kun tulin kotiin, minulla ei ole toistaiseksi ollut mitään tarvetta lukea sitä loppuun. Mistä tämä kertoo?

Westön ohessa olen lukenut Lars Aejmelaeuksen kirjaa Kristinuskon synty. Aejmelaeus oli vaimoineen Tipulassa uskonnonopettajana silloin kun minä aloitin siellä vuonna 1970. Minusta he olivat outoja, mutta kiehtovia. Kumpikaan ei opettanut minua, mutta he jäivät mieleen pitämiensä aamuhartauksien vuoksi, jotka toisin kuin aamuhartaudet yleensä, herättivät aina joitakin ajatuksia. 

Tässä kirjassa professori A. etsii Uuden testamentin kirjoituksista sellaista ainesta, jota voidaan pitää historiallisesti luotettavana faktana ja kertoo sitten mitä sen perusteella voimme tietää sellaisista henkilöistä kuin Jeesus ja Paavali ja Pietari jne. Mikä ei ole kovin paljon, mutta jotain kuitenkin. Minulle oli uutta, ettei Paavali suinkaan ole kirjoittanut kaikkia kirjeitään. Uutta oli sekin, että Jeesuksen ristiinnaulitseminen on historiallinen tosiasia, samoin se että opetuslapset hänen kuolemansa jälkeen kokivat ilmestyksiä, jotka muuttivat heidän elämänsä ja asenteensa ja teki heistä pelottomia evankeliumin julistajia. Jeesuksen syntymästä sen sijaan ei ole mitään tietoa. Jouluevankeliumi on professorin silmässä pelkkä kaunis legenda, joka ei historiallisuudellaan vakuuta.

On kiehtovaa, kun professori pohtii Paavalin sairautta, hänellähän oli lihassaan se piikki. Minulle tuli mieleen, että olikohan Paavalilla ruusu naamassa, se olisi sopinut tuntomerkkeihin. Paavali toteaa jossain kirjeessään, että hänet otettiin vastaan kuin Herran enkeli, vaikka hänen muotonsa oli vastenmielinen. Paavalin sairaus oli tuskallinen, pitkäaikainen, mutta ei kuitenkaan sillä tavalla kuluttava, että olisi vienyt elinvoimat. On kiehtovaa, millä tavalla Paavali on samaan aikaan itsetietoinen, melkein korskea, ja kuitenkin nöyrä. Paavali perusti innokkaasti seurakuntia, kunnes kohtasi marttyyrikuolemansa Roomassa noin vuoden 60 kieppeillä.

Aejmelaeuksen kirjaa tuskin jätän kesken, koska minulle tapahtui jotain kummallista lukiessani sitä, rakastuin nimittäin Paavaliin. Näin hänestä viime yönä untakin. Tämä on kiinnostavaa, koska suunnittelen romaania jossa Paavalilla olisi oma roolinsa, mutta suunnitelmissani Paavali oli tarinan konna. Miten minä voin hänestä konnana kirjoittaa, kun hänestä nyt tämän kirjan vuoksi tulikin sankarini?