Lueskelin Hömpän helmistä kuinka Tuija Lehtinen Kolmiokirjaan kirjoittamalla löysi oman tapansa kirjoittaa.
Minullekin Kolmiokirja oli kirjoittamisen korkeakoulu, mutta minun
onnettomuuteni on siinä, etten löytänyt siellä omaa tapaani kirjoittaa.
Oman kirjoittajaurani aloitin melodraamoista ja siirryin jännityksen ja
kauhun kautta huumoriin, sen lisäksi että kaiken aikaa haaveilin aivan
muunlaisten tarinoiden kirjoittamisesta.
Tragediani on siinä,
että olen aina halunnut kirjoittaa vakavia lukuromaaneja. Kotimaisista
tekijöistä Sirpa Kähkönen, Ulla-Lena Lundberg, kirjoittavat sen
tyyppistä kirjallisuutta johon olen tuntenut kutsumusta. Mutta
toistaiseksi minusta ei ole ollut kirjoittamaan sellaisia kirjoja, enkä
nyt vähään aikaan ole yrittänytkään.
Nykyään mietin miten
paljon olisin voinut saada aikaiseksi ellen olisi tuhlannut energiaani
yrittämällä jotain sellaista, joka ei minulta onnistu. Siis olla
jotenkin vakavastiotettava.
Ja miten paljon olisin saanut
aikaiseksi, jos olisin voinut valita jonkin tietyn tyylilajin ja pysyä
siinä, kirjasta toiseen, sen sijaan että hyppelen sinne tänne ja yritän
vähän kaikkea niin ettei mistään tule mitään.
Positiivinen
puoli asiassa on siinä, että olen siis kokeilunhaluinen, haluan ylittää
rajoja, ja sellaistahan voisi pitää hyvänä asiana. En ole tyytynyt
kirjoittamaan pelkästään sitä mikä on sujunut ja mille on ollut
kysyntää, vaan on pitänyt yrittää jotain muuta silläkin uhalla, etten
ehkä osaakaan.
Mutta tietenkin mietin esimerkiksi sitä,
että kuinka monta kertaa kannattaa yrittää jotain sellaista, mikä ei
heti ensi yrittämällä onnistu. Muistini mukaan joku näyttelijä taisi
aikanaan pyrkiä melkein kymmenen kertaa teatterikorkeakouluun, ennen
kuin onnisti ja sellainen pistää kyllä miettimään.
Jossain
kohdassa on syytä olla sitkeä. Jossain toisessa kohdassa taas voikin
olla viisasta antaa periksi, luopua yrittämästä jotain mikä ei suju ja
mennä siihen suuntaan mikä sujuu.
sunnuntai, 10. kesäkuu 2007