Lueskelin Hömpän helmistä kuinka Tuija Lehtinen Kolmiokirjaan kirjoittamalla löysi oman tapansa kirjoittaa.

Minullekin Kolmiokirja oli kirjoittamisen korkeakoulu, mutta minun onnettomuuteni on siinä, etten löytänyt siellä omaa tapaani kirjoittaa. Oman kirjoittajaurani aloitin melodraamoista ja siirryin jännityksen ja kauhun kautta huumoriin, sen lisäksi että kaiken aikaa haaveilin aivan muunlaisten tarinoiden kirjoittamisesta.

Tragediani on siinä, että olen aina halunnut kirjoittaa vakavia lukuromaaneja. Kotimaisista tekijöistä Sirpa Kähkönen,   Ulla-Lena Lundberg, kirjoittavat sen tyyppistä kirjallisuutta johon olen tuntenut kutsumusta. Mutta toistaiseksi minusta ei ole ollut kirjoittamaan sellaisia kirjoja, enkä nyt vähään aikaan ole yrittänytkään.

Nykyään mietin miten paljon olisin voinut saada aikaiseksi ellen olisi tuhlannut energiaani yrittämällä jotain sellaista, joka ei minulta onnistu. Siis olla jotenkin vakavastiotettava.

Ja miten paljon olisin saanut aikaiseksi, jos olisin voinut valita jonkin tietyn tyylilajin ja pysyä siinä, kirjasta toiseen, sen sijaan että hyppelen sinne tänne ja yritän vähän kaikkea niin ettei mistään tule mitään.

Positiivinen puoli asiassa on siinä, että olen siis kokeilunhaluinen, haluan ylittää rajoja, ja sellaistahan voisi pitää hyvänä asiana. En ole tyytynyt kirjoittamaan pelkästään sitä mikä on sujunut ja mille on ollut kysyntää, vaan on pitänyt yrittää jotain muuta silläkin uhalla, etten ehkä osaakaan.

Mutta tietenkin mietin esimerkiksi sitä, että kuinka monta kertaa kannattaa yrittää jotain sellaista, mikä ei heti ensi yrittämällä onnistu. Muistini mukaan joku näyttelijä taisi aikanaan pyrkiä melkein kymmenen kertaa teatterikorkeakouluun, ennen kuin onnisti ja sellainen pistää kyllä miettimään.

Jossain kohdassa on syytä olla sitkeä. Jossain toisessa kohdassa taas voikin olla viisasta antaa periksi, luopua yrittämästä jotain mikä ei suju ja mennä siihen suuntaan mikä sujuu.