Välillä tulee tarve vain olla. Eilen taisin nukkua kahdet päiväunet ja katselin televisiota iltapäivällä, jota en yleensä koskaan tee. Tutkiskelin kyllä välillä erästä puolivalmista käsikirjoitusta, mietin pitäisikö sille tehdä vielä jotain, vai joko sen uskaltaisi lähettää eteenpäin.

Illalla lähdin ystäväni kanssa kirkonmäelle juomaan viiniä ja syömään voileipiä. Putkasta vapautunut merimies liittyi seuraan, katsoi meitä pitkään ja totesi, että emme mekään ilmeisesti enää mitään ihan tyttöjä ole. Kysyimme oliko sillä jotain väliä kenties? Ei kuulemma ollut. Hän joi kaljansa ja ystäväni lirutti viinitörppösestä hänen kaljapulloonsa täydennystä. Minä en kuitenkaan osannut oikein rentoutua, koska aina kun yritimme jutella keskenämme, tyyppi sanoi vihaisella äänellä "kuunnelkaa nyt kun mä puhun!"

Periaatteessa tietenkin pitää olla valmis kuuntelemaan lähimmäisensä murheita ja murheita hänellä olikin, mutta huomasin jälleen kerran, että  myötätuntoni kärsivää ihmiskuntaa kohtaan on enemmän teoreettista laatua, joten ehdotin että vaihtaisimme paikkaa. Onneksi Turussa riittää puistoja ja kallioita ja eilinen ilta oli aurinkoinen ja mukava, vaikka päivä aluksi vaikutti pilviseltä.

Nyt on sadellut, ja se tuntuu hyvin sopivan kesän tähän vaiheeseen. Vuodet maaseudulla oman kaivon varassa ja aktiivisena kotitarveviljelijänä ovat pysyvästi muuttaneet asenteeni sateeseen. Sade tuntuu taivaan lahjalta, ja sehän se tietysti onkin, meidän kävisi huonosti ilman vettä. Runsas viikko sitten olin katolisessa messussa ja messun yhteydessä kastettiin vietnamilainen pieni tyttö. Kasteseremoniaan kuului kasteveden siunaaminen omana juhlallisena operaationaan ja se tuntui minusta erityisen hienolta. Me pidämme vettä itsestään selvänä asiana. Emme me ihmettele Itämerta, emme Aurajokea, emme kymmeniä tuhansia järviämme. Emme pohjavesialueitamme, emme sateita jotka tulevat ja menevät. Me ihmettelemme vain jos meri täyttyy sinilevistä, järvet saastuvat, pohjavedet pilaantuvat ja sateet lakkaavat tulemasta. Ainakin minut kasteveden siunaaminen pysäytti miettimään maailmankaikkeuden käsittämättömyyttä, sitä miten samalla tavalla kuin maapallo, minäkin olen suurimmaksi osaksi vettä.