Minua
on koko ikäni vaivannut tunne siitä, etten pysty tekemään itseäni
ymmärretyksi normaalissa sosiaalisessa kanssakäymisessä.
Kerron esimerkin. Olen yli kaksikymmentä vuotta elänyt saman ihmisen
kanssa, jolle olen alusta lähtien ja erittäin toistuvasti kertonut
kauhujuttuja omalta kouluajaltani. Olen kertonut miten olin huono
koulussa, miten opettaja vainosi minua, miten minulla oli lukihäiriö
jne. Olen aina kokenut, ettei hän ole suhtautunut minun
kouluvaikeuksiini kovinkaan myötätuntoisesti. Olen tyytynyt
tilanteeseen koska olen ymmärtänyt ettei menneisyydestään ruikuttava
ihminen välttämättä ole kovin inspiroiva seuralainen.
Jokin
aika sitten löysin vanhat koulutodistukseni ja näytin niitä hänelle.
Hän oli hämmästynyt nähdessään todistukseni ja totesi kuin uutena
ihmeellisenä asiana, että hei, oletko tosiaan ollut näin huono
koulussa? Kysyin mitä hän sitten oli kuvitellut, kun olen yli
kaksikymmentä vuotta valittanut tästä samasta, itsetuntoni
raunioittaneesta asiasta. Hän kertoi kuvitelleensa, että minulle "huono
koulussa" tarkoitti sitä että kymppien joukossa oli yksi kahdeksikko
tms.
Tämä tuli mieleen kun tapasin erään opiskeluaikaisen
tuttavani ja kun juttelimme, huomasin hänen kuvittelevan, että olen
ollut kympin oppilas. En ymmärrä miten minä olen voinut viestiä
ihmisille jotain tuollaista, kun mielestäni olen kyllästymiseen asti
aina valittanut sitä kuinka väärin minua on koulussa kohdeltu. Mutta
ihmiset tuntuvat kuulleen valitukseni jotenkin ihan toisin, kuin mitä
olen tarkoittanut.
Epäilen, että minulla on tätä ongelmaa
laajemminkin, ihmiset ymmärtävät minut ihan päinvastoin kun on ollut
tarkoitukseni, mutta esimerkiksi tässä blogissa sitä ongelmaa ei ole.
Kun valitan ongelmistani, saan kannustavia kommentteja ja itsetunnon
pönkitystä niin paljon että alkaa jo nolottaa.
maanantai, 11. kesäkuu 2007