Minua on koko ikäni vaivannut tunne siitä, etten pysty tekemään itseäni ymmärretyksi normaalissa sosiaalisessa kanssakäymisessä. 

Kerron esimerkin. Olen yli kaksikymmentä vuotta elänyt saman ihmisen kanssa, jolle olen alusta lähtien ja erittäin toistuvasti kertonut kauhujuttuja omalta kouluajaltani. Olen kertonut miten olin huono koulussa, miten opettaja vainosi minua, miten minulla oli lukihäiriö jne. Olen aina kokenut, ettei hän ole suhtautunut minun kouluvaikeuksiini kovinkaan myötätuntoisesti. Olen tyytynyt tilanteeseen koska olen ymmärtänyt ettei menneisyydestään ruikuttava ihminen välttämättä ole kovin inspiroiva seuralainen.

Jokin aika sitten löysin vanhat koulutodistukseni ja näytin niitä hänelle. Hän oli hämmästynyt nähdessään todistukseni ja totesi kuin uutena ihmeellisenä asiana, että hei, oletko tosiaan ollut näin huono koulussa? Kysyin mitä hän sitten oli kuvitellut, kun olen yli kaksikymmentä vuotta valittanut tästä samasta, itsetuntoni raunioittaneesta asiasta. Hän kertoi kuvitelleensa, että minulle "huono koulussa" tarkoitti sitä että kymppien joukossa oli yksi kahdeksikko tms.

Tämä tuli mieleen kun tapasin erään opiskeluaikaisen tuttavani ja kun juttelimme, huomasin hänen kuvittelevan, että olen ollut kympin oppilas. En ymmärrä miten minä olen voinut viestiä ihmisille jotain tuollaista, kun mielestäni olen kyllästymiseen asti aina valittanut sitä kuinka väärin minua on koulussa kohdeltu. Mutta ihmiset tuntuvat kuulleen valitukseni jotenkin ihan toisin, kuin mitä olen tarkoittanut.

Epäilen, että minulla on tätä ongelmaa laajemminkin, ihmiset ymmärtävät minut ihan päinvastoin kun on ollut tarkoitukseni, mutta esimerkiksi tässä blogissa sitä ongelmaa ei ole. Kun valitan ongelmistani, saan kannustavia kommentteja ja itsetunnon pönkitystä niin paljon että alkaa jo nolottaa.