Olen
miettinyt uhrin syyllisyyttä. Jos alkaa ääneen kysellä, millä tavalla
uhri on itse osallinen tapahtumiin, saa helposti kuraa päälleen ja ehkä
aiheellisestikin, koska on tietenkin väärin ajatella, että jos poikaa
kiusataan koulussa, se olisi pojan vika.
Joskus vedin
lasten kirjoittajaryhmää ja teimme yhdessä näytelmän
koulukiusaamisesta. Kun yhdessä loimme näytelmän päähenkilön,
koulukiusatun Elinan, hänestä vääntyi erittäin epämiellyttävä tyyppi.
Kun lapset saivat vapaasti kertoa, mitä he ajattelivat niistä luokkansa
oppilaista joita oli kiusattu, he kertoivat esimerkkejä joissa kiusatun
ärsyttävyys näkyi.
Mietin silloin, oliko oikein antaa heidän purkaa ärtymystään, vai
olisiko minun pitänyt joka välissä muistuttaa, ettei toista saa
kiusata, vaikka hän olisi meistä hiukan ärsyttäväkin. Ajattelin
kuitenkin, että se oli heidän näytelmänsä ja heidän piti saada tehdä
siitä sellainen kuin halusivat. Näytelmässä koulukiusattu Elina oli
ärsyttävä ja kaikki vihasivat häntä. Mutta hänellä oli
mielikuvitusystävä, muistaakseni näkymätön kissa, joka neuvoi Elinaa
kuinka luokkatovereihin kannattaisi suhtautua. Elina otti opikseen,
muutti käyttäytymistään ja sai lopulta oikeankin ystävän. Myös
kiusaajat tarkensivat näkemyksiään ja pyysivät lopulta Elinalta
anteeksi, että olivat kiusanneet.
Ajoittain aina mietin tuota
näytelmää. Voin kuvitella, että joidenkin mielestä se oli kauhea.
Siinähän vian nähtiin olevan uhrissa. Kun uhri muutti
toimintamallejaan, ympäristö rauhoittui. Normaalistihan me ajattelemme
että vain kiusaajien pitää muuttua, uhrissa ei ole vikaa.
Toivon, ettei tämä nyt kuulosta siltä kuin vaatisin että
koulukiusaamisen uhrit pitäisi laittaa asennekurssille jotta
oppisivat olemaan ihmisiksi. Minä vain mietin, että missä määrin uhrit
ovat ja ovatko he itse osallisia siihen mitä heille tapahtuu.
Kuka on kiusattu ja kuka kiusaaja, sehän ei loppujen lopuksi ole
lainkaan selvää. Helena Saarikoski kirjoitti kirjan
työpaikkakiusaamisesta ja esiintyi televisiossakin kertomassa kuinka
häntä on työpaikkakiusattu. Mutta saikin jokin aika sitten langettavan
tuomion, koska oli itse kiusannut kollegaansa. Kiusattu olikin siis
myös kiusaaja.
Jossakin keittiöpsykologisessa oppaassa,
valitettavasti en muista kenen tekemä ja mistä aiheesta se oli,
kirjoitettiin siitä kuinka uhrin oman kuntoutumisen kannalta olisi
hyvä, jos uhri uhriutumisen sijasta voisi alkaa nähdä millä tavalla hän
on ollut itse osallinen tapahtumiin. Jotenkin haluaisin ajatella, että
tuossa on perää, mutta jos sanon sen ääneen, minulle sanotaan että
ahaa, pitääkö siis raiskatun naisen kantaa syyllisyyttä sen vuoksi,
että hänet on raiskattu. Pitäisikö häntä kenties rangaista? Seuraavaksi
aletaan puhua juutalaisten kohtaloista keskitysleireillä ja sen jälkeen
onkin viisainta olla puhumatta uhrien osallisuudesta yhtään mitään.
torstai, 14. kesäkuu 2007